|
|
|
|
Kolumnit: Perjantai-illan viihdettä koko rahan edestä (17.10.2001)
Viime kevään playoffseista on kulunut jo puoli vuotta, mutta Ilveksen puolivälieräsarja ja erityisesti sen ensimmäinen ottelu oli niin mieleenpainuva ja jännittävä, että ne ovat monien muistissa vielä pitkän ajan. Joulukuussa ilmestyvässä Baritonin kirjoittamassa Ilveksen juhlakirjassa, "Veijareita ja virtuooseja", on varmasti oma osansa tälle viime kevään ikimuistoiselle ottelulle, mutta ajattelin itsekin heittää oman tarinani tapahtuneesta - tarinaa loputtoman tuntuisesta taistelusta katsomossa ja kaukalossa.
Matkaan vanhoja ja tuoreita tapahtumia muistellen
Kello 14.03 kiirehdin leipätyöstäni kohti kotia. Tavallisesti päivä olisi päättynyt kotvaa myöhemmin, mutta tämä päivä on taas niitä päiviä, jolloin täytyy kiirehtiä Ilveksen vieraspeliin. Tänään on kuitenkin kyseessä suuremmat panokset kuin kertaakaan tämän kauden vieraspeleissä. SM-liigan playoffsit ovat alkaneet. Eilen pelattiin jo kolmen parin kesken puolivälieriä, ja tänään, 23. maaliskuuta 2001, on Ilveksen ja IFK:n vuoro lyödä päitä yhteen Helsingissä.
Nyt kohtaa siis sama parivaljakko, joka väänsi keskenään muutamaa vuotta aiemmin finaaleissa. IFK:n kesken kauden hyvin vahvistettu joukkue oli ylivoimaisempi kuin koskaan SM-finaaleissa, ja Ilveksen oli tyytyminen hopeaan. Kumpikin joukkue on muuttunut niiltä ajoilta huikeasti. Nimet Larsson, Burakowsky, Measures ja Toskala ovat jääneet muistoihin Hakametsän leveämmän kaukalon ajoille. Helsingissä taas herrat Thomas, Halkidis, Davidsson, Jokinen ja Timonen tulvivat kultaisia muistoja pantteripaitaisten fanien aivolokeroissa. Joukkueiden nimet ja jokseenkin fanitkin ovat kuitenkin pysyneet ennallaan. Kieltämättä meillä on hieman hampaankolossa niiltä ajoilta.
Saavun ajoissa Keskustorille Vanhan kirkon kupeeseen. Matkan Helsinkiin toteutan Ilveksen fanibussilla, joita on lähtenyt matkaan kaksi täyttä bussia. Valitettavasti kolmatta bussillista ei saatu jalkeille. Ilmassa on selvästi pudotuspelien fiilistä. Runkosarjan vieraspeleissä puhe oli paljon vapautuneempaa ja iloisempaa. Nyt tuntee sisimmässään pientä asiaankuuluvaa jännitystä, myös muustakin kuin ehtivätkö matkanjärjestäjät Helsingin lippuluukulle hakemaan ajoissa liput. Peijoonat aikovat panna liput yleiseen myyntiin, ellemme ole ajoissa. Katsomopaikkamme ovat jostakin hallin katosta mahdollisimman sivussa. Samanlaiset liput toimitettiin Ilveksen Fan Clubille myös taannoisissa finaaleissa. Tästäpä annettiinkin silloin IFK-faneille Tampereen toiseen finaalin liput ala-arvoisille alariville, häh hää.
Käymme itseksemme analysointia puolivälieräsarjan ensimmäisestä koitoksesta. Olihan Ilves pelannut yllättävän heikon runkosarjan lopun. Kotietu menetettiin kalkkiviivoilla kahden maalin erolla helsinkiläisille. Runkosarjan päätöspäivänä, sunnuntaina, IFK kiri Blues-voitollaan Ilveksen ohi, kun Ilves ei saanut taaskaan voittoa Elysée Arenalta. IFK:n piristäytyminen aivan runkosarjan viimeisimpiin peleihin riitti.
Ajatuksissani pyörii IFK:n viime kuukausina tapahtuneet merkittävät ravistukset. Valmentajaa oli vaihdettu pari kertaa ja edellisvuosien pistekunkku Jan Caloun oli hyllytetty loppukaudeksi. Marraskuussa sujuvasti kulkenut peli oli poksahtanut säröille Calounin tulon jälkeen. Tästä oli kehittynyt aiemmin kuvaillun kaltainen farssi, josta nouseminen näytti mahdottomuudelta. Peikkona mielessä kummittelee kuitenkin Nordenskiöldinkadun jäähallin voittamattomuus. Emmehän olleet voittaneet IFK:ta vieraissa muutamaan vuoteen, ja edellinen koitos tammikuussa meni täysin pieleen. Pelkäsin, että tänäänkin käy samoin. Varsinkin kun olin ollut kokemassa sitä mitäänsanomatonta 5-1 -tappiota paikanpäällä. Maalivahtipeli oli silloin luvattoman heikkoa, ja niska taittui toisen erän muutamaan maaliin.
Kotialoituksen menetys tuntui karmivalta. Olin ajatellut, että Hakametsässä meillä olisi ollut herkullinen mahdollisuus lyödä jauhot kurkkuun ja saada tärkeä etulyöntiasema loppusarjaa ajatellen. Helmikuussahan saimme antaa kyytiä kuumassa lauantaiottelussa, ja saman toistuminen oli jo ajatuksissa, sillä kotietu oli jo käsissämme. Mutta kun ei niin ei. Jani Nikon aivotärähdys maaliskuun alussa Jokeri-pelissä Hartwall Areenalla vaikutti huikeasti, ja voitot jäivät sen jälkeen vähiin. Nyt olimme saaneet Janin kehiin viimeisessä runkosarjan pelissä. Erityisesti ylivoimapelissä Nikko toi leijonanosan lisää vaarallisuutta, ja ilman Jania Raimo Helmisen koukerot pakkopelissä menivät hukkaan. Loukkaantuneita ovat loppukauden sivussa olevat Petr Kuchyna ja Jukka Laamanen. Lisäksi Antti Bruun potee pikku vaivoja.
Hallille ehditään komeasti...
Bussimme on päässyt jo moottoritielle. Nyt on ottelumatkan maksamisen aika, ja sen jälkeen fanimatkan järjestäjä kuuluttaa ennakkotietoa illan ottelusta. Monet hykertelevät iloisina kuullessaan, että IFK:lla on toistaiseksi hyllyllä myös Lasse Pirjetä ja Mika Nieminen ja kokoonpanossa on pari kentällistä A-nuoria. Myös minä ajattelen, kuinka Stadin isoilla kissoilla täytyy olla homma menetetty. "Mä en leiki sun kans" sopisi porukan motoksi. On myös tulosveikkausten aika. Vesa Viitakoski on monien veikkaus, mutta myös Nikko on kova sana.
Perinteinen pysähdys Linnatuuleen yritetään toimittaa nopeaan tahtiin, jotta ehtisimme hallille ajoissa. Neste- ja ruokatankkaus venyy kuitenkin muutamalla ylimääräisellä minuutilla, ja olemme ennestäänkin aikataulussa jäljessä. "Ei kai ne niin ilkeitä voi olla, että myisivät liput vaikka olisimmekin viisi minuuttia myöhässä", kommentoin matkanjärjestäjille.
Köröttelemme bussilla läpi Mannerheimintietä, ja ehdimme vain hieman suunniteltua myöhemmin hallille. Urhoolliset matkanjärjestäjämme panevat vauhtia töppösiinsä Nordenskiöldinkadun kulmassa, jotta ehtivät pikasprintin turvin lippuluukulle. Sata lippua E1-katsomoon on tosiasia, kun pieni myöhästyminen ei onneksi haitannut kiireisiä lipputätejä - hyvä näin!
Halli lienee tulossa täyteen, ja myös Ilves Business Club on hypännyt tuttuun tapaansa tien päälle. Matkalaisia näkyy hallilla ainakin alapuoleisessa D5-alakatsomossa. Myös muissa katsomonosissa, kuten toisessa päädyssä ja Ilveksen pelaajien poistumisaukolla, näkyy Ilveksen iloisenkeltaisia lippuja. Meidän fanikuljetuksemme kansoittaa siis hallin yläkulmassa olevan E1-katsomon suurimmaksi osaksi. Samanhenkisiä näyttää siis olevan runsain mitoin ympärillä. Paikkamme ovat sentään Ilveksen hyökkäyspäädyn kulmassa, ei puolustuspäädyn, kuten tammikuussa.
...ja sitten matsi käyntiin!
Väki alkaa valua paikoilleen, ja rytmikkäät Ilves-huudot alkavat kaikua. Rolling Stonesin "Start Me Up" saa kunnian avata playoffs-sarjan alkuhetket. Nyt se meinaan alkaa! Pudotuspelien ensihetket ovat tavallisesti hermostunutta ja varovaista peliä ilman suurempia rynnistyksiä. Näin myös tänään. IFK saa kotihallissaan pientä painostusta aikaan, ja Zidlickyn laukaus liruu Pietilän suojista lähes maaliviivalle. Onneksi Alakerran Hirviö, Ivan Majeský, on paikalla sutimassa mustan pois alueelta.
Ilves ei saa hirveitä tilanteita aikaan, ja tapahtumaköyhä ensimmäinen erä koituu nopeakinttuisen ilveksen, Tony Salmelaisen, kohtaloksi. Entistä seuraansa vastaan pelannut Tony loukkaa olkapäätään ja joutuu sivuun. Minulla on sellainen kutina, että Tonyn paluu tuntuu epätodennäköiseltä. Tämä on paha menetys Ilveksen vauhtiosastolta, erityisesti kun Tonylla on hirvittävä into pelata pudotuspelejä. Hänestä olisi ollut varmasti paljon apua tasaisen ja puuromaisen pelin sytyttäjänä, ellei muista ole siihen hommaan.
Ilman maalia mennään toiseen erään. Uskon, että toisessa erässä tulee jo avausmaali ja peli pääsee tosissaan alkamaan. Ilves iskee toisessa erässä kuin miljoona volttia, mutta Ari Ahonen on maalissa aina kiekon edessä. Muutaman kerran päästään jo puolittain tuulettelemaan avausmaalia. Nikko laukoo terävästi, mutta ilman tulosta. IFK joutuu vetäytymään puolustuskannalle. Salmelaisen paikalle noussut Antti Hilden pääsee lyömään kiekkoa puolityhjään rysään. "Eikö mene millään sisään, häh?!" Ei mitenkään, Ari Ahonen torjuu jatkolaukauksenkin. Toisen erän myllytys on turhaa ja niin loistava painostus menee hukkaan, kun uusinta uutta kikkaa ei löydy taskusta. Torjunnat merkitään 20-1 IFK:lle.
Ei maalin maalia - jatkoeriin
Pari maalitonta erää ja useita tunteja edellisestä syömisestä vaatii käydä ostamassa jotakin ruokaa. Alakatsomon käytävillä myydään meksikolaista ruokaa. Valitsen nachojen ja juustokastikkeen kanssa punaista salsaa enkä chiliä. "Eiköhän tässä saa vatsan vielä sekaisin ilman chiliäkin", totean. Toisaalta olisin voinut syödä chiliäkin, mutta salsa on osuvampi vaihtoehto, kun ei saa 25 markan annokseen kumpaakin vaihtoehtoa.
Kipuan annoksen kanssa yläkatsomon ylimmälle riville syömään sen alta pois ennen erän alkua. "Eiköhän se peli ratkea viimeistään nyt", ajattelen ja jatkan: "eihän tämä nollanollaksi voi jäädä." Kolmas erä alkaa IFK:n painostuksella. Stadilaiset ovat saaneet uutta aloitusta tähän erään. Kiekko lojui Pietilän maalilla ilman omistajaa pitkän aikaa, mutta onneksi sen löysivät ensimmäisinä Ilveksen pelaajat.
Vedot viivasta poukkolevat Ilves-maalille vaarallisesti, mutta onneksi ohi. Kukaties niistä yksi voi onnistuakin. IFK:n Marek Zidlicky ja Ilveksen Juha Hautamaa kärsivät Salomonin tuomion, mutta sen jälkeen loppukaudesta piristäytynyt Ilveksen Jesse Welling joutuu jäähylle. 4-3 -ylivoima, ja ensimmäinen ylivoima IFK:lle koko ottelussa, tulee kolmannen erän puolivälissä kriittisellä hetkellä. Yksi maali saattaa riittää tässä väännössä. Ylivoima on kuitenkin heikkoa, ja Ilves kestää. Loppuhetkillä Viitakoski on päästä vapahtamaan, mutta laukaus suhahtaa takakulmasta ohi. 60 minuuttia täynnä ja peli on 0-0. Jatkoeriin mennään.
Ottelu oli päättyä ensimmäisen jatkoerän alkuminuuteilla. Mika Pietilä torjuu ensimmäisen laukauksen, mutta jatkokiekko liukuu muualla seikkailleen Pietilän ulottumattomiin. Olin varma, että nyt räpsähtää voittomaali. Mutta ei! Pietilä saa jalkansa niukasti väliin ja kiitän onneani illan jatkumisesta Helsingin Nordenskiöldinkadun jäähallin yläriveillä, joita somistavat perinteiset puupenkit. Siinäkin tilanteessa oli katsomossa kääntelemistä ja vääntelemistä, kun sai jännätä yksimaaliseksi jäävän pelin ratkaisua. Yksi maalihan ratkaisee nyt. Se voi tulla milloin tahansa, ja sen jälkeen ei ole enää mahdollista tasoittaa ja jatkaa peliä. Meidän maalipaikkamme ensimmäisessä jatkoerässä syntyy 80 peliminuutin lähestyessä. Viitakoski karkaa puolittain IFK-pakilta ja pääsee laukomaan, mutta laukaus menee hiukan yli ylänurkan. Summeri soi. Ei auta mikään, jälleen erätauko ja peli on edelleen 0-0.
Jatkoaikaennätykset komeasti rikki
Viime keväänä olin istuskelemassa Turussa liki 90 minuuttia, kunnes Rintanen ratkaisi pelin TPS:lle. Saimme silloinkin playoffseissa selkäämme jatkoerässä. "Millonkohan viimeksi voitettiin jatkoerä pleijareissa?", monet kysyvät. Nyt peli alkaa jälleen lähestyä tuota jalkapallo-ottelun peliminuuttimäärää. Toisen jatkoerän alussa IFK on jälleen maalin edessä huippupaikassa, kun Pietilä hukkaa kiekon. Kiekkoa ei huvita mennä maaliin, joten kuin maalien kirouksesta peli vain jatkuu. "Uskomatonta ettei mikään mene sisään. Runkosarjassa olisi jo mennyt, aivan varmasti", mietiskelen, kun Ilveksen kolme perättäistä laukaustakaan ei mene pyhimpään.
Se 90 minuuttia tulee täyteen, näemme jotenkin hallin kattojen putkien läpi. Putkien, jotka ovat pahasti tulostaulun edessä. Pian meni SM-liigan ennätyskin rikki, koska Jokerit ja Lukko pelasivat viime keväänä liki 96-minuuttisen ennätysottelun. Itse peli menee räpellykseksi, ja IFK lyö pitkää kiekkoa solkenaan. Ilves ei voita kuitenkaan hyökkäyspään aloituksia, ja tehoton kierre jatkuu. Katsomonosassamme joillekin epäinhimillinen ottelu on liikaa. Aivan katsomomme reunassa pari 30-40-vuotiasta sälliä vääntävät tosissaan. Erätauolla kuulen, että oli tapahtunut muutakin pientä väkivaltaa.
Suurin osa fanikuljetuksemme väestä viettää viidennen erätauon joko puupenkeillä maaten tai Helsingin jäähallin olutta juoden. Olutmenekki nousi varmasti pilviin. Ahneet kioskinpitäjät olivat kuulemma lisänneet vettä oluisiin. Pitiköhän olutmäärää jatkaa sitten sillä, jos olut kävi vähiin. Vai olivatko lisänneet vettä sitten pelkästä ahneudesta. Kukahan sitä makua enää tässä vaiheessa maistaa kovin hyvin.
Peli alkaa käydä kunnon päälle myös kaukalossa
Kolmas jatkoerä käyntiin, ei armoa kellekään. Meidän Raimokin on puhki, ja laukoo hyvästä paikasta kiekon sivurautaan, vaikka yritti ylänurkkaa. IFK pelaa kolmella kentällisellä neljän sijaan. Maitohapot raastaa pohkeissa. Vapaita paikkoja syntyy kovan iltapuhteen tehneille pelaajille jatkuvasti. Pietilä esittää taas mielettömän torjunnan, kun Kimmo Kuhta oli laukoa kiekon puolityhjään maaliin. Maalivahdit ne vaan jaksavat torjua väsyneitä vetoja, kun kenttäpelaajat tekevät työnsä puolitarkkuudella. IFK:n fanikatsomokin intoutuu heiluttamaan fanipaitojaan samalla lailla kuin kaulaliinat heiluvat esimerkiksi Keski-Euroopan jalkapallopeleissä. Itsekin päätän tuulettaa hiukan Ilveksen värien puolesta.
Yritämme arvata peliaikaa hallin katon putkien läpi, ja lopulta näemme, että Suomen ennätyskin menee rikki. Edellinen ennätys kuului muutama vuosi sitten pelatulle Kärppien ja Hermeksen liigakarsintapelille, joka kesti liki 107 minuuttia. Tämä aika muistui mieleen siksi, koska vain muutamia päiviä sitten Mestiksessä oli ennätyksen rikkominen lähellä, ja silloin ennätyksistä tuli puhe. Nyt sain itsekin kokea, että moinen ikuiselta tuntuva vääntö on mahdollista. Ja se ei kun jatkuu vaan! "Ei oo mitään väliä, kuinka kauan me ollaan täällä, kunhan vaan Ilves voittaa!", toistan ajoittain kavereilleni. Näinhän se on nähtävä.
Majeský on noussut tällä kaudella hyökkäyspäätyyn heti ensimmäisistä peleistä lähtien. Nyt Iivana tuo kiekon Ahosesta katsoen oikeaa kaistaa pitkin, ja sai harhautettua Ahosenkin. Äijä ei saa enää tuikattua kiekkoa maalin etukulmasta sisään, ja taas onni oli maalivahtien puolella. Siinä oli jatkoerien paras Ilves-paikka tähän mennessä! Ei saada 3-1 -ylivoimahyökkäyksestäkään kikattua punaisia kissoja maalin arvoisesti. Huh huh, summeri soi jälleen. Kello on yli jo yhdentoista - runkosarjapeli olisi loppunut viimeistään yhdeksältä. It ain't over 'til the fat lady sings, sanotaan. Nyt päätän mennä ottamaan ulkoa asti happea.
Eikö tämä lopu koskaan?!
Erätauolla kutsutaan Elvistäkin kehiin. Dire Straits heittää kuusiminuuttisen biisinsä "Calling Elvis" väsyneille katsojille erätauon aikana. Katselen kohta yli tuplaottelun todistaneen hallin porukkaa ja irtaimistoa. Toivottavasti sentään valot toimivat. Bostonissahan 1990-luvun alussa valot lakkasivat toimimasta eräässä Stanley Cup -finaalissa. Silloin ratkaisun iski Edmontonin Petr Klima, joka oli istunut koko ottelun viltissä. Sekin ratkaisu oli syntynyt "jo" joskus reilun 100 minuutin jälkeen. Nyt oli 120 minuuttia lasissa.
Jatkoerien aikana jännitys on huipussaan, koska ratkaisu voi tulla milloin vaan. Aina saa pelätä, soiko verkko omassa päädyssä vai saadaanko iloita ja riehua omien voittoa. Minäkin olen nähnyt viime aikoina hyvin vieraspelejä, mutta vieraspelivalinnat ovat osuneet niin ilkeästi, että viimeksi näin vierasvoiton Petr Tenkratin avauspelissä Espoossa, tammikuussa 2000. Vierasvoitot ovat niin harvinaisia kokemuksia, että toiveet eivät ole tänäänkään huipussaan.
Ottelun ratkaisu ja myös omien voitto tuntuu mahdottomammalta, mitä pidemmälle mennään. Ei tätä voi uskoa todeksi. Pari puheluakin soitan, ja jännäystä riittää myös Tampereen suunnalla. "Kyllä siellä radionkin ääressä on samanlainen jännitys päällä, kun ei nää peliä ja täytyy turvautua pelkkään selostukseen. Täällä voi sentään varautua ajoissa pahimpaan, sillä täällä näkee tilanteet", väitän ja saan käsitykselleni vahvistusta.
Illan täyttymys!
Terry Ballin vuoden 1976 Canada Cupiin tekemä "Let's Play Hockey" kuuluu taas tuttuun tyyliinsä erän alussa, kun nousen portaita ylös ties kuinka monetta kertaa tänä perjantai-iltana. Kiekko jäähän ja peli käyntiin. Loputonta tilanteiden tuhlausta harrastettiin Ilveksen toimesta myös 2-1 -ylivoimahyökkäyksessä, eikä ratkaisua heti neljännen jatkoerän alkuun saatu. Ei tietenkään.
Kello tikitti lähemmäs puolta kahtatoista, kun George Thorogoodin "Bad to the Bone" kuuluu joten kuten hallin yläriveille. Tämä tarkoittaa sitä, että taas 70 minuutin tauon jälkeen tulee jäähy. "IFK:lleko?", luulin, kun tilanne vihellettiin poikki Ilveksen hyökkäyspäädyssä ja Tommi Miettinen kaatui viimeisimpänä. Mutta ei, Miettinen itse tuomitaan heikoin perustein mailasta kiinnipitämisestä jäähypukille. "Nyt tulee ratkaisu, ei mahda mitään", toteaa yksi kavereistani vakavalla naamalla. IFK saa ylivoimaansa aluilleen. Mutta hetkeä myöhemmin Markku Hurmeen korkealla heilunut maila tuottaa Ilveksen maalin takana IFK:lle jäähyn. Ilves pääsisi ylivoimalle hetken kuluttua, kun Miettisen jäähy kuluisi loppuun. En usko kuitenkaan, että me saisimme tehtyä ylivoimalla maalin, kun ei IFK:kaan kerran saanut. Pitkä ilta on tehnyt tehtävänsä ja vaikuttanut uskooni omaa joukkuetta kohtaan.
124 minuuttia ja risat tulee täyteen. Miettinen pääsee kentälle ja Ilves luvattuun ylivoimapeliinsä. Viitakoski-Helminen-Toni Dahlman, Arto Tukio-Nikko -yhdistelmä pyörittää ylivoimaa. Nyt ylivoima on kunnossa, aivan toisin kuin IFK:lla. Toisaalta yksikin harhasyöttö pelastaisi IFK:n ja ylivoima olisi ohi. Helminen on IFK:n maalin takana. Raimohan on yleensä B-pisteen ulkokaarella viemässä vastustajan alivoimaporukkaa solmuun...! Ja sitten Se Syöttö irtoaa. Hieman asetellen Raimon syöttöä Nikko laukoo maalin edestä. Ehdin nanosekunnin miettiä onko tämä totta, kun verkkokalvoillani näkyy, että tuo muutamasenttinen musta mötikkä käy punaisen metallikehikon rajaaman alueen hamppuverkoissa. Kyllä, se on totta. Suuri Juttu, vaikka se niin mitättömältä tuntuukin, käy toteen. Huutoa, hyppimistä ja aggressioiden purkamista. "Ööööööööö!!!" Samaa jatkuu viisiminuuttinen jos toinenkin. Tuomo Ruudun telomisen kohteeksi ja muutenkin uransa aikana paljon kolhuja kokenut soturi, Jani Nikko, saa kunnian ampua tämän tuplaottelun historian kirjoihin ajassa 124.41. Sopivasti sekuntilukema 41 lättymestarin, maalin syöttäjän, numeron mukaan.
Viimeinkin tämä monituntinen hikoilu on ohi! Helsingin jäähalli on valloitettu. Helsinkiläiset poistuvat taistelutantereelta silmänräpäyksessä, samoin IFK:n punainen joukkue. Jäljelle jäävät Ilveksen joukkue pokkaamaan kaikki palkinnot ja hallin yläkulmassa valloilleen päässyt kauniin mustavihreäkeltaisena vellova isokokoinen Ilveksen faniporukka. Pelaajat ja fanit tervehtivät toisiaan äänekkäästi. Yksi väsyneimmistä, Vesa Viitakoski, konttasi jäältä pukukoppiin. Tai ainakin legenda kertoo näin...
Voitto tärkeä avain loppukaudelle
Monet rutistelivat toisiaan ja muuten vaan elämöivät. Innokkaimmat sukeltelivat lumikasoihin. Monia helsinkiläisfaneja tappio kosketti syvästi, ja muutama Ilveksen kannattaja sai nyrkkiä osakseen, mistä tuli reissua sairaalaan ja ilmoitusta virkavallalle. Paluumatkalle pääsimme lähempänä puoli yhtä ja Tampereelle bussit saapuivat kolmen maissa. Olimme erittäin väsyneitä, mutta olimme ottaneet henkisesti erittäin tärkeän avausvoiton. Meillä oli taas täysi usko siitä, että voimme voittaa Nordenskiöldinkadun jäähallissa.
Tästä uskosta oli jatkossa paljon hyötyä, sillä Ilves vei kaksi muutakin puolivälieräpeliä Helsingissä, kun kotipelit olivat tappiollisia. Näiden sattumusten kautta matkamme seuraavaan vaiheeseen, välieriin, kävi tämän Suuren Voiton viitoittamalla tiellä. Finaaliin emme enää väsyneenä päässeet, mutta pronssi irtosi komeasti.
Joni Yli-Mäenpää
^^ Ylös
|
|
|
|
|
