Kolumnit: "PALKKAANI EN PALJASTA" - henkilökuva Mika Niemisestä (23.5.2000)

Valmentajaksi oli tulossa joku kiltinnäköinen, silmälasipäinen Sakke Pietilä, joka näytti kaikkea muuta kuin jääkiekkokoutsilta. Pietilä myönsi, että Ilves kaipaisi paria kovan luokan vahvistusta, sillä hyökkäysteho oli ollut aivan liikaa maestro Jalon johtaman ykkösvitjan (Derkatch! Neuvonen! Pienet vihreät miehet ja puoli valtakuntaa!) harteilla.

Kaudelle starttasi tulokkaaksi isokokoinen, lahjakkaaksi kehuttu Mika Nieminen, joka sai laidoilleen Juha Järvenpään ja Kai Syrjäsen. Ketjusta povattiin Ilveksen toista nyrkkiä ykkösvitjan rinnalle, enkä osannut tuohon oikein ottaa kantaa, kun tästä Niemisestä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia tositoimissa. Kaverin lempinimi oli Tapani Kansan karmivan rallin pohjilta Veikko.

Mutta kun tämä Nieminen olikin ihan oikeasti hyvä pelaaja! Ensimmäisessä kotiottelussaan hän iski neljä osumaa Ilveksen yhdestätoista. Se oli sitä aikaa, kun Ilves oli vielä vanha kunnon Ilves, eli kauniita maaleja liukuhihnalta mättävä taiturijoukkue. Varsinkin kauden alussa pistepörssi näytti noihin aikoihin hykerryttävältä, kun ilvesläiset olivat miehittäneet kaksi kolmasosaa top 20:stä. Kauden päättyessä Veikko valloitti Vuoden tulokkaan tittelin.

Alusta alkaen oli kuitenkin selvää, että Nieminen tulisi lopun uraansa olemaan tietyllä tavalla kiistanalainen pelimies. Hän oli harvinaisen lahjakas ja taitava. Syöttötaito oli mestarillinen. Hän oli kuitenkin on/off-pelaaja: hyvän ja huonon päivän ero oli melkoisen suuri. Heikompana päivänä Veikko oli tuittuileva, laiskanpulskea kukkopoika. Niemisestä ei siis ollut vielä noihin aikoihin joukkueen henkiseksi johtajaksi. Kauden 1998-99 kausijulkaisu luonnehti häntä seuraavantapaisin sanakääntein osin hiukan pisteliäästikin: "Mikan koko olemus on ohentunut rajun kesäharjoittelun jälkeen. Kaikki viittaa kovaan kauteen - ja tämä mailavirtuoosi muistaa entistä paremmin myös joukkuepelin."

Jotain Ilveksen hyökkäyspään Pietilän aikaisesta hirmuisesta iskuvoimasta kertoi se, että Niemisen tasoinen keskushyökkääjä johti kolmoskentällistä. Itseoikeutettu ykkössentteri ja kapteeni oli Risto Jalo, kakkoskentän pelintekijä oli ensin Niemisen debyyttikaudella kaudella Raipe ja seuraavana vuonna Pekka Järvelä. Mieli käy haikeaksi noita aikoja muistellessa. Joukkueessa oli uskomaton määrä taitoa, liikettä ja tulivoimaa. Murhaavassa ykkösylivoimassa huseerasivat Jalo-Helminen-Nieminen ja vuotta myöhemmin Jalo-Järvelä-Summanen. Helminen on todennut jälkeenpäin, että se kevään 1988 hirveä, käsittämätön playoff-epäonnistuminen (josta en ehkä vieläkään ole täysin toipunut) voidaan laskea jääkiekkohistorian suurimmaksi mokaksi.

Yksi harmillinen Veikkoon liittynyt asia oli se, että aina jossakin vaiheessa kautta hänellä oli jokin ruumiinosa palasina. Miehen itsensä mukaan kiusallisinta oli, kun eräänkin kerran molemmat kädet olivat yhtä aikaa paketissa. Toisen oli iskenyt sairaalakuntoon eräs porkkanahousuinen halonhakkaaja, Ö-junioritason jääkiekkoilijan irvikuva Steve "Viiksi" Peters. Veneluumurtuman vuoksi koko ura oli vaakalaudalla.Nieminen sai vuosi vuodelta lisää vastuuta ja kohosi Ripan rinnalle tasaveroiseksi pelinjohtajaksi. Keväällä 1990 "liikkuvan, luistelevan lyhytsyöttöpelin" joukkue oli lähellä himoittua Kanada-maljaa, mutta TPS oli sittenkin vahvempi finaaleissa. Turkulaiset nöyryyttivät neljännessä matsissa Ilvestä Hakametsässä hämäläislukemin, minkä jälkeen Hannu Virta totesi: "Joukkueemme on Ilvestä parempi." Seuraavassa ottelussa Kupittaalla TPS otti Ilveksen kolmen maalin johdon kiinni puolustuksen tukipilarin Risto Siltasen loukkaannuttua. Viimeinen naula kissapetojen arkkuun lyötiin kotijäällä. Mieleen on syöpynyt ikuisiksi ajoiksi kuva, kuinka viimeinen maali lyötiin tyhjään verkkoon ja kaksi ilvesläistä (muistaakseni Syrjänen ja Huura) iskivät raivoissaan mailansa poikki oman maalin ylärimaan.

Näihin raskaisiin pettymyksen purkauksiin päättyi Ilveksen nousukausi ja porskutus. Finaalien jälkeen nimittäin puhkaistiin ensimmäisen kerran tämä kuuluisa talouskupla: paljastui, että seura oli huolestuttavasti velkaantunut. Järvelät ja Siltaset oli ostettu markoilla, joihin ei olisi ollut varaa. Tämän seurauksena kaksi suurinta tähteä eli Jalo ja Summanen oli kaupattava pois. Sakari Pietilän upea työ Ilveksessä oli saanut päätepisteensä. Mustat pilvet parveilivat synkkinä Ilves-taivaalla ja yksinäiseksi hyökkäyspään nimimieheksi jäi Mika Nieminen.

Kaudesta 90-91 ei jäänyt paljon jälkipolville kerrottavaa. Karsintapeikko irvisteli jo tuskaisen lähellä, mutta siltä vältyttiin sillä kertaa. Hyökkäystehot perustuivat pitkälti Niemisen yli 60 tehopisteeseen, mutta siitä huolimatta miehen kautta ei voi sanoa nappisuoritukseksi. Toisinaan hän pelasi kykyjensä edellyttämällä tavalla, kuten tarjoillessaan nuorelle lupaukselle Tommi "Postimies" Mannerille tämän lyhyeksi jääneen liigauran ikimuistoisimman hetken jatkoajalla Tapparaa vastaan. Usein hän kuitenkin oli yhtä vaisu ja haluton kuin koko muu joukkue. "Jos tästä kaudesta haluaa jotain hyvää etsiä, niin yksi seikka ehkä löytyy: Mika Nieminen ei loukkaantunut", totesi Tamperelainen.

Keväällä 1991 Veikon ura Ilveksessä oli ohitse. Hän olisi halunnut jatkaa Tampereella, mutta Ilveksellä ei yksinkertaisesti ollut varaa. "Koska laitetaan nimi paperiin?" Nieminen kertoi useaan otteeseen udelleensa Jukka Hirsimäeltä. "Kattellaan", oli Hirsin vastaus. "Vaikutti siltä, että Ilves ei edes halunnut sopimusta kanssani!" Nieminen tilitti. "Palkan nostaminen 100-200 prosenttia vaisun kauden jälkeen olisi ollut järjetöntä", perusteli Hirsimäki. Samana keväänä Ilves kuitenkin hankki suurella rahalla monta vanhaa pelimiestään takaisin. Yksikään heistä ei onnistunut toivotulla tavalla.

Niemisen jääkiekkoura jatkui Lukossa, joka oli noihin aikoihin aktiivinen siirtomarkkinarohmu. Nimekäs pelimies toisensa jälkeen pelasi raumalaisten riveissä. Tälläkään kaudella Nieminen ei säästynyt kritiikiltä. Hän ei koko vuonna tainnut täysin sopeutua Raumalle ja Äijänsuolle, ja raumalaisten armoton toriparlamentti otti kalliin keskushyökkääjän useaan otteeseen hampaisiinsa. Toisinaan hän tietenkin oli palkkansa arvoinen. Itsenäisyyspäivänä 1991 hän nöyryytti Ilvestä Hakametsän kotiyleisön edessä ja ratkaisi pisteet Lukolle henkilökohtaisella panoksellaan.

Prahan MM-kisoissa Veikko oli sisuuntunut keskinkertaisesta kaudestaan ja oli Suomen joukkueen avainpelaajia. Yhteistyö Jakke Varvion kanssa sujui loistavasti. Ikimuistoisessa välieräottelussa Tshekkejä vastaan hän voitti kolmannen erän lopussa erään jääkiekkohistoriamme tärkeimmistä aloituksistan, jota seurasi Miksa Mäkelän uskomaton syöttö ja Lelu Laukkasen tasoitus. Matsin jälkeen jotenkin ymmärsin, että tuollainen Mika Nieminen on maajoukkueelle todella tärkeä pelaaja: luottomies, jonka voi laittaa kentälle, kun tarvitaan ratkaisijoita. Tätä ennen olin aina halunnut arvostella häntä laiskaksi läskikasaksi: mahdoinko olla katkera siitä, että hän jätti Ilveksen...

Mika Niemistä ei voi olla vertailematta toiseen suureen Ilves-sentteriin eli Raimo Helmiseen. Molempia yhdistää pelikäsitys, joka ei ole aivan täysin tästä maailmasta. Nieminen on kuitenkin monipuolisempi hyökkääjä. Hänet muistetaan pelinrakentamisen lisäksi erinomaisena maalintekijänä, joka on näin ollen kiekollisena Helmistä vaarallisempi. Veikon lähtönopeus on massaan nähden aivan huikea. Pelityyli on Raipea näyttävämpi: siinä missä Raipe on kaukalon hiljainen uurastaja, on Veikko taiteilija, yksilösuorittaja, jonglööri. Jalkakikka on Niemisen erikoisase, jota kukaan suomalainen jääkiekkoilija ei todennäköisesti ole hallinnut yhtä ylivertaisesti. Mutta tästä huolimatta hän ei koskaan kuitenkaan ole ollut vastaavanlainen henkinen selkäranka, esikuva ja isähahmo kuin Raipe esimerkiksi Ilveksessä vuodesta 1996 alkaen. Iloinen yöelämä on ilmeisesti ollut aina ollut erityisesti Veikon mieleen. Eräiden MM-kisojen kisastudiossa erätauolla näytettiin muutaman minuutin henkilökuva Niemisestä, ja hän mainitsi suosikkijuomakseen jääveden. "Jäävesi herätti täällä hiukan hilpeyttä", kommentoi studioisäntä Kari "seppohovi" Tyni.

Niemisen uran kovin paikka oli luultavasti Milanon MM-kisoissa 1994. Leijonilla oli koossa unelmamiehistö, joka pelasi niin ylivoimaista jääkiekkoa, että vastaavaa ei ole taidettu nähdä ennen sitä eikä sen jälkeen. Finaali Kanadaa vastaan jouduttiin ratkaisemaan rangaistuslaukauksilla. Curt Lindström valitsi Niemisen aloittajaksi. Tämä epäonnistui Bill Ranfordia vastaan. Suomi nousi mahdottomasta pakkoraosta Kurrin ja Mäkelän maaleilla ja Myllyksen torjunnoilla vielä tasoihin, kunnes tuli uusintakierroksen aika. Mika Nieminen istui penkillä purkkaa jauhaen kasvot vääristyneinä musertavien paineiden alla, sillä hän tiesi valmennuskaksikkomme valinneen hänet ensimmäiseksi ampujaksi tälläkin kerralla. Luc Robitaille vei Kanadan johtoon. Selostaja Anssi Kukkonen ja kommentaattori Teemu Selänne spekuloivat, että ensimmäisten laukojien on luonnollisesti oltava Kurri ja Miksa. "NIEMINEN tulee laukomaan?!" hölmistyi Kukkonen. "No, toivotaan että Veikko onnistuu..."

"VETÄÄ OHI!!" Suomi putos puusta. Patenttiharhautus epäonnistui, kiekko kolahti päätypleksiin, Nieminen viskasi mailansa pitkin laitoja ja O'Canadan kaikkien aikojen kovimman MM-joukkueen juhlat alkoivat. Armoton TV-kamera näytti, kuinka yksinäinen Nieminen nojasi laitaa vasten ja itki. "Oli täysin mahdoton ajatus, että Nieminen epäonnistuisi kahta kertaa peräkkäin", Aravirta ja Lindström selittivät. Paljon myöhemmin Veikko kertasi Jääkiekkolehdelle tuon katkeran tappion tapahtumia. "Minulla on kolme tai neljä ihan salettia kikkaa. Valitsin yhden, mutta tein sen väärin. Tulin metrin liian keskeltä."

Seuraavana vuonna Suomi oli päättänyt vihdoin ottaa maailmanmestaruuden. Kisat alkoivat takkuisesti ja maalihanat olivat tukossa. Ruotsi-ottelussa Lehtinen rikkoi vihdoinkin kuparisen ja heti perään tuli Niemisen vuoro. Hän pääsi yksin läpi alivoimalla, harhautti sanoinkuvaamattoman kauniisti Tre Kronorin veräjänvartijan kebabkioskille ja iski kiekon kylmän rauhallisesti verkon perukoille. Koko joukkueen patoutumat ja paineet olivat purkautuneet, ketsuppipulloilmiö oli tapahtunut ja Suomen marssi kohti kultaa käynnistynyt. Veikon riemukkaassa tuuletuksessa oli jotakin suunnatonta helpotusta ja vapautuneisuutta: minä osaan sittenkin. Milanon luurangot lakkasivat tuolla hetkellä vihdoin kummittelemasta. Voitokkaan loppuottelun jälkeen Koivun nuori superkolmikko oli luonnollisesti median kiinnostuksen kohde, mutta ilvesläistä katsojaa miellytti erityisesti, kun näytettiin joukkueen vanhemman polven voitonjuhlia pukukopissa. Ketkäs siinä penkillä olivatkaan juhlimassa, elleivät Taisto ja kuuluisa kitarasoolo pokaalin kanssa, Raipe ja onnellinen nousuhumalainen virne, Raato ja maailman rumin harmaa kalsariasu sekä Veikko. Meiräm miähiä.

Lukossa vietetyn kauden jälkeen Mika Niemisen tie vei Ruotsiin ja edelleen Keski-Eurooppaan. Mieli veti kuitenkin kotiin, Tampereelle ja Ilvekseen. Hän hämmästeli, miksei Ilves pidä häneen mitään yhteyttä. "Tepsistä ne soittelee Virralle joka viikko", Nieminen ihmetteli. Keväällä 1997 se yhteydenotto viimein tulikin. Oma poika, supersentteri Raimo Helminen oli vuotta aiemmin palannut kotiin ja oli mahtavilla otteillaan nostamassa Ilvestä jälleen mitalipeleihin. Nyt oli aika hankkia toinen ilvesläinen tähtipelaaja takaisin ja taistella tosissaan Suomen mestaruudesta. Ilves teki Niemiselle miljoonatarjouksen ja kaikki näytti hyvältä, kunnes...

Hjallis Harkimo ilmoitti lähtevänsä puhumaan Niemisen ympäri. Vain hieman myöhemmin saivat ilvesläiset raivosta kihisten lukea, kuinka Jokerit tiedotti vuoden suurimmasta pelaajauutisesta: Mika Nieminen ei palannutkaan kotiin, vaan oli tehnyt sopimuksen Jokereiden kanssa. "Sopimus on vuoden mittainen näin aluksi", myhäili Hjallis. "Saatiin iso kala, ihan huippujätkä", hehkutti kapteeni Waltteri Immonen. "Palkkaani en paljasta. Sitä voitte kysyä Harkimolta", pamautti Nieminen lehdistölle. Myöhemmin kauden lähestyessä Nieminen tunnusti seuravalintansa syyn. "Kyllä tässä ihan selkeästi omaa uraa pelataan." Hän halusi vielä lähteä ulkomaille ja koki Jokerit Ilvestä paremmaksi näyteikkunaksi. Samaan hengenvetoon hän kertoi haluavansa päättää uransa Ilveksessä, jonka kannattajat olivat varsin käärmeissään Jokereihin siirtymisestä. Ennen kauden alkua www-sivuisäntä Mika Tommila heitti bensaa liekkeihin muistuttamalla, että kauteen tuo lisäjännitettä herra numero 40 väärässä joukkueessa. "Mutta muistakaa, että 41 on enemmän kuin 40!"

Ja niin siinä kävi, että 41 oli todellakin enemmän kuin 40. Jokerit oli kaudelle 97-98 kasannut paperilla voittamattoman tuntuisen tähtisikermän, joka oli taatusti SM-liigahistorian kallein joukkue. Mutta niin vain kävi, että kausi oli koko joukkueelle hirvittävää tuskaa. Rentoa peli-iloa ei juuri nähty ja uudella Hartwall-areenalla vallitsi kotiotteluissa kuolemanhiljaisuus. Nieminen oli yksi suurimmista pettymyksistä. Joukkueen ahdistus kipsasi myös hänet vaipumaan rivipelaajan tasolle. Jokerien kannattajat alkoivat vaatia huippukalliin keskushyökkääjän päätä vadille. Katsomossa alkoi näkyä lakanoita: "OTTO ON KONE - VEIKKO EI! ANNA KENKÄÄ, HJALLIS!" Niemistä tuskin helpotti valmentaja Sakari Pietilän saamat potkut syksyllä 1997. Sakke oli kasvattanut Veikosta kymmenen vuotta aikaisemmin yhden Suomen johtavista hyökkääjistä, ja tämä arvosti hänet valmentajana todella korkealle. "Sakke on helvetin hyvä valmentaja!" murahti Veikko, kun häneltä kysyttiin mielipidettä Pietilän erottamisesta.

Samaan aikaan Ilves pelasi ilman Niemistä satumaisen syksyn ja huomattavasti vaisumman kevään selviytyen kuitenkin aina finaaliin asti. Ironista oli, että kauden kohokohdat osuivat juuri Jokereita vastaan. Pietilän erottamisen jälkeinen ottelu päättyi Tampereella sekopäisenä raivoavan ja riemuitsevan ihmismassan keskellä 4-2 Ilvekselle. Välierissä Ilves nujersi narripaidat kesälomille suoraan kolmessa ottelussa. Valitettavasti mestaruuteen ei sittenkään ollut HIFK:n käsittelyssä minkäänlaisia mahdollisuuksia. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, olisiko Nieminen pystynyt muuttamaan asetelmia, jos hän olisi valinnut Ilveksen...

Hjallis ei tarjonnut Veikolle jatkosopimusta. Ilves ryhtyi jälleen kilpajuoksuun helsinkiläisseuran kanssa häviten tälläkin kertaa. Numero 40 nähtäisiin seuraavaksi IFK:n paidassa.

Mika Niemisenkin ura alkaa olla ehtoopuolellaan. Ykköspelintekijäksi ja kenttää vanhojen hyvien aikojen malliin dominoivaksi sentteriksi hänestä ei enää kauan ole. Näyttää siltä, että kevään 1991 SaiPa-ottelu, jossa hän syötti sarjapaikan varmistaneen voittomaalin, jäi sittenkin hänen viimeiseksi pelikseen Ilveksessä. Ilveksen kannattajat ovat useaan otteeseen raivonneet petturuudesta, rahastuksesta ja seurauskottomuudesta. Viimeksi Nieminen haluttiin syödä elävältä keväällä 2000, kun hän kuolevan joutsenen lailla heittäytymällä kalasti Petr Tenkratille jäähyn jatkoajalla.

Olen hiukan surullinen siitä, etten koskaan enää saanut hykerrellä Hakametsässä Veikon jalkakikkoja, mielikuvituksellisia syöttöjä ja sitä ylivoimaista osaamista, jota tämä keskushyökkääjä niin monta kertaa meille vanhoina hyvinä aikoina näytti. Ilveksellä ei enää taida olla varaa Niemiseen. Pelaajabudjettiin käytettäviä markkoja ei voi käyttää epävarmoihin hankintoihin ja hiipuviin tähtipelaajiin.

Sanottakoon Veikosta mitä hyvänsä, mutta yksi asia on varma: hän on eräs Suomen kaikkien aikojen parhaista senttereistä. Hän on juuri sen koulukunnan kasvatti, jota arvostan ylivoimaisesti eniten, eli ilvesläisen taitokiekkoilun. Jalon ja Helmisen ohella hän on yksi niistä suurista pelintekijöistä, joita Ilves on kasvattanut. Mika Nieminen on lisäksi ikuisesti yksi muisto siitä reilun kymmenen vuoden takaisesta peri-ilvesläisestä ylivoimaisesta, näyttävästä, pelottavan hyökkäyspelin ansiosta vastustajia nöyryyttäneestä taitojoukkueesta, jolle ei koskaan suotu Suomen mestaruutta.

Vielä muistuu mieleeni eräs hymyilyttävä sananvaihto. Suomen omissa MM-kisoissa joukkueen ehdoton tähti oli luonnollisesti Jari Kurri, joka sai pelipaikan Niemisen laidalta. "Onko hienoa pelata Kurrin kanssa?" uteli toimittaja. "Mikset kysy Kurrilta, onko hienoa pelata minun kanssani!" virnuili Veikko vastaukseksi.

Baritoni

^^ Ylös