|
|
|
|
Kolumnit: Maaginen kosketus (30.11.1999)
"ILVES SAI VAHVAN PALUUMUUTTAJAN" loisti Aamulehdessä keväällä 1996. Jokakeväinen huhu Raimo Helmisen kotiinpaluusta oli vihdoinkin totta.
Edellisen comebackinsa Ilvekseen Raipe oli tehnyt kaudella 1987-1988. Olimme isäni kanssa kotimatkalla katsomasta Sakke Pietilän johtamaa hykerryttävää "liikkuvan, luistelevan lyhytsyöttöpelin" näytöstä. Ehdimme juuri kuulla radiosta, kuinka selostaja Kalevi Pollari julisti: "Seuraava peli on sitten Ilves-TPS, Ilveksen tuhannes sm-sarjaottelu ja Ilveksestä Raimo Helminen mukana!" Tämä tuli täytenä yllätyksenä. Pakahduttava onnen tunne täytti nuorukaisen mielen. Ilves oli entisestäänkin jo aivan mielettömässä vireessä ja orkesteriin liittyisi vielä NHL:ssä pelannut huippusentteri, jonka peliesityksistä ei ollut aikaisempaa muistikuvaa.
Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Raipe sai todella juonesta kiinni. Kotiottelussa Kärppiä vastaan hän sai lopulta maalihanat auki. Ja millä tavalla! Raipe otti kiekon itselleen b-pistealoituksesta, narutti kärppäsentterin, kiersi pakin, uunotti molarin ja iski laatan verkkoon. Suvereeni, ylivertaisen kaunis yksilösuoritus. Toisen maalinsa samana iltana Raipe iski upeasti oikeaan ylänurkkaan.
Raipe pelasi hienon kauden ja hänet valittiin liigan tähdistöön. Kuitenkin Ilveksen todellinen henkinen ja pelillinen johtaja sekä ykkösmaestro oli noina aikoina Risto Jalo. "Raimo Helminen on tekninen, mutta jotain häneltä puuttuu", kritisoitiin kerran medioissa. Kausi päättyi Baritonin penkkiurheilijauran masentavimpaan, hirvittävimpään ja katkerimpaan pettymykseen. Lukko nuiji Ilveksen pystyyn välierissä ja HIFK pronssiottelussa, ja Tappara otti kolmannen peräkkäisen mestaruutensa...
Mutta palataan vuoteen 1996. Maalivahtiosastoa lukuunottamatta Ilveksellä ei vuosikausiin ollut ollut todellista supertähteä: sellaista miestä, jonka voisi laittaa kentälle, kun on tehtävä maali. Nyt tällainen pelaaja oli vihdoin hankittu, ainakin paperilla. Pohdiskelimme kavereiden kanssa tapaus Helmistä varovasti ja kriittisesti. Malmön viimeinen kausi oli ollut vaisu ja teholukemat olivat romahtaneet, mikä huolestutti mieltä kovasti. Onko Helminen enää huippu? Jospa hän sittenkin on vain vanha, kankea jäähdyttelijä ja entinen tähtipelaaja?
Seurasimme kesällä harjoitusturnauksia Turussa ja Tampereella. Tuolloin Raimo ei esiintynyt mitenkään uskomattoman loisteliaasti. Ammattimaiset otteet toki paistoivat: numero 41 oli järkkymättömän rauhallinen ja varma pelaaja. Mutta luistelu ja liikkuvuus olivat heikohkoja. Ikä näytti painavan. Ennen kauden alkua pelattiin vielä World Cup, jossa Helminen näytti lähinnä ikälopulta kisaturistilta. Ennusmerkit eivät siis olleet parhaat mahdolliset, kun kauteen lähdettiin.
Muita seuroja kannattavat kaverini ivasivat Raipea ja tuomitsivat hänet eilispäivän pelimieheksi. Mutta eräs vorssalainen sälli (ei Ilveksen kannattaja) sen sanoi: "Pojat, saatte uskoa, että Raipe tulee vielä. Ei sitä nää syksyn pelit vielä kiinnosta. Tosipeleihin se vasta syttyy. Kattokaa keväällä."
Liiga käynnistyi. Raipen tuleminen antoi enemmän tai vähemmän odotuttaa itseään koko syksyn. Ensimmäinen vaihto Ilves-paidassa oli karmea: avausottelussa K-Espoota vastaan Raipe lahjoitti ensimmäisellä minuutilla vieraille avausmaalin kauhealla harhasyötöllä.
Mutta niitä paljon puhuttuja ja odotettuja maagisia välähdyksiä alkoi joulua lähestyttäessä ilmaantua yhä enemmän ja enemmän! Raipen kauden avausmaali oli näyttö ilmiömäisestä palinlukemisesta. Ensimmäisessä paikallispelissä Raipe toi vastaan kiekkoa ylivoimahyökkäyksessä, haki tapansa mukaan syöttöpaikkaa...mutta yhtäkkiä ampuikin jäänuoliaisen sekä tapparapakin että maalivahdin längistä verkon perille. "RAIPESSA YHÄ TAIKAA" otsikoi Aamulehti toisen paikallispelin jälkeen, kun veteraanisentteri oli tehoillaan 2+2 ollut illan kiistämätön kuningas.
Aamulehti antoi Raipelle joulutodistukseen arvosanaksi 8. "Raipe on väläytellyt magiaansa hiukan odotettua vähemmän, mutta on silti Ilveksen tärkeimpiä pelaajia." Dieselkone ei vielä ollut saavuttanut todellista Isoa Vaihdettaan. "No, onhan se ihan hyvä ollut", summasimme syksyn saldoa. Raipe oli ollut LUOTETTAVA, mutta ei läheskään aina LOISTELIAS.
Mutta se kevät. Diesel saavutti Ison Vaihteen. Vanha sotaratsu vertyi hiljalleen hirmuiseen vireeseen. Kevättalven aikana Raipe näytti olevansa SM-liigan jääkenttien pelintekijä numero uno, ylivoimainen koko kentän hallitsija, täydellinen ykkössentteri, joka henkilökohtaisella panoksellaan siivitti Ilveksen noususuhdanteeseen kohti liigan kärkeä. Kultainen kypärä -palkinto äänestettiin luonnollisesti Raipelle.
Tuon kauden aikana opin vihdoin ymmärtämään, mitä tarkoitti se Maaginen Kosketus: kiekko liikkui mailassa täysin luonnottomasti. Näytti, kuin jokin taika olisi pitänyt kiekon lavassa. Maila pysyi silminnähden paikallaan, mutta kiekko liikkui käsittämättömällä tavalla puolelta toiselle. Kiekon riistäminen Raipen lavasta oli yhtä todennäköistä kuin kuun taivaalta noutaminen. Aina ylivoimapelin alkaessa odotimme sormet syyhyten sitä, kuinka Raipe aloittaisi kiss kiss -houkuttelupelinsä b-pisteen kaarella...
Käsitin lopulta myös sen, miksi Raipea oli mm. Tukholman kultajuhlien jälkeen suitsutettu arvonimellä Maailman paras lätynheittäjä. Lättysyötön antaminen vastustamattomasti vastapelaajan mailan yli toiselle ilvesläiselle oli taito, jonka Raimo Helminen osoitti hallitsevansa täysin ylivertaisesti. Hän teki muun kentällisen pelaamisen niin helpoksi. Hän pystyi repimään puolustuksen kuin puolustuksen riekaleiksi kuolettavan tarkoilla syötöillään, jotka putosivat ihanan oikea-aikaisesti aina oman pelaajan lapaan. Juuri sillä tavalla sopivan hitaasti, että siitä oli hyvä ampua!
Nyt me sen pystyimme suu messingillä myöntämään. Meillä oli kaikkien näiden rospuuttovuosien jälkeen todellinen supertähti, kultakimpale, SM-liigan paras jääkiekkoilija. "Ei sitä yhteenkään toiseen vaihtaisi. Ei kehenkään!"
Oli alkamassa ensimmäinen puolivälierä JYPiä vastaan. Hallissa oli aivan toisenlainen tunnelma kuin normaalissa runkosarjaottelussa. Nyt pelattiin vain voitosta: elämästä tai kuolemasta. Hakametsä kiehui. "ILVES! ILVES! ILVES!" raikui kauan ennen kiekonpudotusta. "Että on uskomaton fiilis lähteä katsomaan playoffeja, kun tietää, että nyt voidaan todella VOITTAA!" kiteytti kaverini, jonka kanssa olimme siihen asti pudotuspeleissä kärsineet lähinnä masentavia murskatappioita jokereita tai tepsiä vastaan. Kun numero 41 hiippaili pelaajaesittelyssä kentälle, lähes koko yleisömassa nousi seisaalleen ja puhkesi räjähtäviin suosionosoituksiin rakastamansa jääkiekkoilijan kunniaksi!
Ja Meiär Raipe palkitsi kannattajansa. Avausmaali: Ilves vyörytti 3-2-ylivoimahyökkäystä. Raipe toi kiekkoa ja kiersi ensimmäisen karvaajan kuin reimarin. "HEITÄ LÄTTY...HEITÄ LÄTTY..." rukoilin, nousin ylös penkistä ja sain todistaa, kuinka maestro imi pakin itseensä ja pelasi Haapakosken vapaaksi. Tämä survoi avausmaalin. Vapauttavan, suurenmoisen avausmaalin, jonka tuulettaminen oli taas yksi niistä elämän pienistä suurista hetkistä. Toisessa erässä Haapakoski vapautti Raipen upeasti läpiajoon. Tämä ei tavoistaan poiketen ryhtynytkään kikkailemaan, vaan heileutti kylmän viileästi vasenta yläpesää Leinosen takana. Ilves kukisti JYPin tuona iltana 4-2 ja Aamulehti suitsutti: "Juoni, juonimpi, Raimo Helminen".
Hautamaa, Pekki ja Ahlberg kuvailivat eräässä tuon kevään Veikkaajassa Helmisen merkitystä seuralle. "Onhan se aivan itsestäänselvä johtaja." "Raipelle tulee ehkä kaksi harhasyöttöä koko kauden aikana." "Kyllä se aina rauhoittaa kummasti, kun kiekko on Raipella."
Helmisen luonne ja olemus on pelitaitojen lisäksi aina yhtä hymyilyttävä asia. Hän antaa itsestään ujon ja hiljaisen kuvan eikä halua pitää meteliä itsestään. Kun nuoremmat pelaajat riemuitsevat tekemäänsä maalia estottomasti, Raipe sen sijaan vetäytyy vaihtopenkille ikään kuin hihittelemään ja myhäilemään itsekseen: "No sainpas määki tehä maalin...kyä mää kai viä jotain osaan..." Tämä Raipe-imago on osaltaan tehnyt hänestä Hakametsän lempilapsen. Eräässä kevään 97 ottelussa hän toi kiekkoa hyökkäyksessä ja päättikin AMPUA siniviivan jälkeen. Maalivahti torjui, mutta yleisö räjähti yllättyneenä nauramaan tälle odottamattomalle ratkaisulle ja palkitsi Raipen kunnon aplodeilla. "Eikös ollutkin napakka kuti?" myhäili sankari Aamulehden mukaan ja myönsi suosionosoitusten naurattaneen. "Vähältä piti, etten ittekkin höröttänyt!" ilakoi Helminen ja palkitsi yleisön päätöserässä tekemällä maalin vastaavanlaisella rannelaukauksella!
Samana keväänä Raipe ratkaisi pelin Helsingissä IFK.ta vastaan loisteliaalla soololla, jossa useampaa punapaitaa vietiin kuin kuoriämpäriä. "Kai siinä vahinko kävi, kun sillä lailla innostuin sooloon", kuului raipemainen kommentti matsin jälkeen. Kun hän epäonnistui rangaistuslaukauksessa Kari Takkoa vastaan, tiesivät useimmat katsojat syyn: ei ollut ketään, kelle syöttää...
Raimo Helminen on osoittanut, mitä yksi pelaaja voi omalla asenteellaan, esimerkillään ja taidoillaan merkitä jääkiekkojoukkueelle. Helminen palautti Ilves Tampereen uskottavuuden. Joku Jan Caloun saattaa olla vaarallisempi pistekone ja mahdollisesti vieläkin lahjakkaampi pelaaja, mutta kenestäkään toisesta kuin Helmisestä koko maailmassa ei olisi ollut samanlaiseksi Ilveksen sieluksi, ilvesläisyyden symboliksi ja henkiseksi selkärangaksi.
Raipen ura on vääjäämättä hiljalleen kallistumassa ehtoopuolelleen. Kuten nimimerkki Mukava Valkku sanoi: kun Raipe lopettaa, menettää suomalainen kiekkokulttuuri jotain todella arvokasta. Raipe on näitä viimeisiä puhtaan taitokiekkoilun mohikaaneja, näitä uskomattomia luonnonlahjakkuuksia, jotka eivät tarvitse epäpuhtaita otteita pärjätäkseen kentällä. Siinä missä Lalli Partinen edusti kovuudellaan ja voimallaan ifk-laista machokulttuuria tyypillisimmillään, on Raipe nimenomaan ilvesläisen kiekkokoulun kasvatti. Ilvesläisen taitokiekkoilun loistava tuote.
Haluan tällä kirjoituksellani kiittää kaikkien aikojen suosikkipelaajaani Raimo Helmistä kuluneista vuosista. Tämä ei ole mikään muistokirjoitus, sillä Raipe on tälläkin kaudella osoittanut olevansa edelleen liigan ehdotonta sentterieliittiä. Hän pystyy yhä auttamaan Ilvestä täysin poikkeuksellisella tavalla.
Lopuksi vielä lausunto a la Raipe. Porissa Ässiä vastaan 1997 hän pyöritti ylivoimaa, haki syöttöpaikkaa, lipui petollisen hitaasti vetopaikkaan ja täräytti kiekon Takon längistä maaliin. Raipe kuittasi loistosuorituksensa näin: "No emmää tiä. Kattelin siinä syättöpaikkaa, mutta kunnei löytyny nim mää nyssi hutasin vähän sinneppäi...ja sattu meneen."
Baritoni
^^ Ylös
|
|
|
|
|
