Ilveksen 75-vuotisjuhlalehti

Kari "Piri" Eloranta on elänyt suurimman osan elämäänsä jääkiekon kanssa. Poikavuosien harrastuksesta kehittyi ammatti - ensin pelaajana ja sitten valmentajana. Piri ehtii miehen ikään tämän kuun lopussa, vaikka synttäreitä onkin ollut harvassa. Hän on ponkaissut päivänvaloon karkauspäivänä 50 vuotta sitten. Nyt Eloranta luotsaa Ilvestä menestykseen.

Paljon on ehtinyt tapahtua niistä ajoista, kun Eloranta nappulaikäisenä liittyi silloin vasta perustetun Upon Pallon junioreihin Lahdessa, missä 1960-luvulla jääkiekko alkoi vahvasti nousta perinteisen jalkapallokaupungin poikien uudeksi suosikkilajiksi.

– Sinne syntyi monta kaupunginosajoukkuetta, jotka vetivät poikia. Tampereelta siirtyi Lahteen useita pelaajia ja valmennuspuolellekin tuli tamperelaista osaamista. Muistan nappuloiden SM-kisoista, että Ismo Villa oli niissä aivan ylivoimainen, muistelee Eloranta.

Eloranta sai asuinympäristössään pian lempinimen Piri, joka on seurannut tiiviisti miestä näihin päiviin saakka. Elorannan kanssa samassa talossa asui toinenkin Kari, joten Elorantaa ryhdyttiin kutsumaan Pikku Kariksi. Siitä nimi lyheni Piriksi, kun pikku-sanasta otettiin ensimmäinen tavu ja Kari-nimestä viimeinen.

Kari Eloranta oli palloilulahjakkuus, joka pelasi innokkaasti myös jalkapalloa ja pääsi ikäkausimaajoukkueisiinkin. – Kerran sattui sellainen päällekkäisyys, että talvella oli sekä jalkapallon että jääkiekon ikäkausileirit samaan aikaan. Kun sitten talvella halusin mieluiten valita jääkiekkoleirin, niin annettiin ymmärtää, ettei sitten välttämättä kutsua tule enää jalkapalloleirille. Sillä tavalla se lajinvalinta kävi ilman sen kummempia pohdiskeluja, Piri selvittää.

Kari Eloranta on vankka jääkiekkoammattilainen, jonka elämään on jääkiekko kuulunut jo 1960-luvulta alkaen, kun ura pitkä ura alkoi Lahdessa Upon Pallon nappulajoukkueessa.

Ulkomaille jo varhain

Eloranta pelasi pitkällä pelaajaurallaan 16 kautta ulkomailla. Hän lähti Ruotsiin jo 22-vuotiaana vuonna 1978 yhdessä toisen lahtelaisen maajoukkuetason pelaajan Erkki Laineen kanssa. – Ei siellä kovin monta suomalaista siihen aikaan vielä ollut. Muistaakseni Leinosen Mikki oli samaan aikaan. Onnistuimme Laineen Ekin kanssa heti hyvin, joten mitään vaikeuksia ei ollut. Hyvät oltavat siellä oli.

Vaikka Elorannan ensimmäinen vuosi NHL:ssä Calgaryssa oli vaikea, niin sitten hänestä tuli yksi fanien suosikkipelaaja. – Ensimmäinen kausi oli huono ja olin valmis lähtemään jo pois. Siellä kuitenkin vaihdettiin valmentajaa ja sen jälkeen alkoi minullakin mennä hyvin.

Piri ei viihtynyt taalaliigassa kuitenkaan neljää kautta pidempään, vaikka miehelle tarjottiin sopimusta jatkosta. – Tavallaan kyllästyin siihen. Tuntui, että tämä oli jo nähty. Samalla myös aprikoin sitä, että jos siellä joutuu kauppatavaraksi, niin mihinkään matkalaukkuelämään en ryhdy. Viimeisellä NHL-kaudella olivat vähän loukkaantumisetkin riesana ja sitten kun tuli mahdollisuus siirtyä Ruotsiin, niin lähdin, Eloranta kertoo.

Suomen maajoukkueessa on Elorannalle erityisesti jäänyt mieleen kaksi turnausta. Katkeraakin kitkerämpi Moskovan kevät 1986 sekä hopeisen hohtoinen olympiaturnaus 1988. Moskovassa Ruotsi tasoitti viimeisellä minuutilla Suomen kahden maalin johdon. Kauan himoitut mitalit karkasivat käsistä.

– Minulla oli hyvä turnaus Moskovassa. En ollut jäällä siinä lopun katastrofissa. Olin äärettömän pettynyt. Ajattelin, että noin ei olisi päässyt tapahtumaan, jos olisin ollut jäällä. Ajattelin kyllä ihan itsekkäästikin, että olin silloin jo 30-vuotias ja arvelin, että se oli minun viimeinen mahdollisuuteni voittaa arvokisamitali, purkaa Eloranta.

Oli kuitenkin kirjoitettu toisin. Eloranta sai kaksi vuotta myöhemmin uuden mahdollisuuden ja silloin tärppäsi. – Kyllä Calgaryn olympiaturnaus todella paikkasi haavoja, muitta huonoltahan siellä aluksi näytti. Hävisimme ensimmäisen pelin Sveitsille ja siitähän saimme hirveän ryöpytyksen. Peli alkoi kuitenkin käymään paremmin ja huipentui sitten hopeamitaleihin. Oli hienoa olla silloin joukkueessa - varsinkin kun turnaus pelattiin Calgaryssa.

Kari Eloranta ohjaa pelaajia usein myös pelin aikana, mutta välillä täytyy seurata jännittyneenä pelin kulkua.

Valmentajana kiehtoo finaali

Eloranta pelasi 1980-luvun loppuvuodet Sveitsissä Luganossa, kävi sitten pelaamassa yhden kauden kotikaupungissaan Kiekko-Reippaassa ja suuntasi sen jälkeen vielä moneksi kaudeksi Ruotsiin Rögleen.

Kun Kari Eloranta lopetti mittavan pelaajauransa vuonna 1996, siirtyi hän välittömästi valmentajaksi. Edessä oli kaksiosainen projekti: ensin Pelicans liigaan ja sitten liigassa ylöspäin. Kaudella 2001-02 Elorannan valmentama Pelicans oli kaikista ennakkoveikkailuista huolimatta sitkeästi kärkiryhmässä mukana ja sijoittui lopulta runkosarjan viidenneksi vain kolme pistettä kolmannesta sijasta.

Pelicansin yllättävä menestys oli huomattu myös ulkomailla ja Eloranta saikin seuraavaksi kutsun Sveitsiin Rapperswil-Jonan päävalmentajaksi, jossa vierähti kolme kautta. – Jokaisen kauden jälkeen tarjottiin jatkosopimusta ja perhekin oli myöntyväinen. Viimeisen Sveitsin kauden alkaessa sovittiin perheen kanssa, että vielä tämä kausi ja sitten takaisin Suomeen. Ilves tulikin siinä vaiheessa kuvaan mukaan.

Elorannan valmennuspestit ovat olleet enemmän projektiluonteisia. Valmentajana hän kuitenkin himoitsee mahdollisuutta viedä joukkueensa SM-liigan finaaliin. – En vielä valmentajana ole ollut sellaisessa tilanteessa, että voisi realistisesti lähteä hakemaan finaalipaikkaa. Toisaalta kehitysprojekteissakin on hienoa nähdä, kuinka joukkue ja pelaajat menevät eteenpäin. Rahalla ei voi ostaa mestaruutta, mutta vähän suuremmalla budjetilla lähtökohdat voidaan rakentaa paremmiksi, kun tavoitteena on esimerkiksi finaalipaikka, puntaroi Piri.

Valmentajana Eloranta haluaa viedä yhtä painokkaasti eteenpäin sekä pelaajien henkilökohtaista kehittämistä että joukkueen pelitavan kehittämistä. – Minulle on myös peli ohjaamispaikka ja vastaavasti pelaajille oppimispaikka. Ohjaan pelin aikana aika paljon taustalla.

Pirin oma pelifilosofia lähtee siitä, millainen pelaaja hän on itse ollut, miten hän on pelannut ja mitä hän on vaatinut itseltään. – On pelattava riittävän yksinkertaisesti, jotta virheitä tulee vähän. Joukkueen johtamiseen olen varmasti saanut vaikutteita omalta pelaajauraltani. Perusidea on se, että ei ole olemassa sellaista jääkiekkojoukkuetta, jossa valmentajat tietävät kaiken eivätkä pelaajat mitään. Kyllä valmentajan on kuunneltava kaikkia pelaajia herkällä korvalla. Uskon, että se vaikuttaa erityisesti joukkueen työmoraaliin. Vaikka joukkueessa on pelaajia, joiden jääaika on viisi minuuttia, niin myös heitä on kuunneltava, painottaa Eloranta.

Pelaajat ovat tottuneet jo siihen, että Piriltä tulee ideoita, joita hän piirtää fläppitaululle ja kyselee pelaajien mielipidettä idean toteuttamisesta. – Paljon pyritään keskustelemaan joukkueen sisällä, mutta aika paljon pohdiskelen myös yksin esimerkiksi ajoreissuilla Tampereen ja Lahden välillä. Tai sitten mökillä. Siellä ajatus kulkee usein vapaasti ilman fläppitauluja, jonka virkaa saa toimittaa vaikkapa saunan ikkunaruutu, nauraa Piri.

Pirin tavaramerkki on myös se, että hän innostaa ja rohkaisee kaikkia pelaajia kiekolliseen peliin. – Minun on valmentajana hyväksyttävä se, että kaikilla ei ole Mika Niemisen käsiä. Mutta kaikki tämän tason pelaajat pystyvät tekemään jotain kiekon kanssa. Toinen vaatimukseni on urheilullisuus. Nuorille pitää olla hyviä esikuvia joukkueessa, korostaa Eloranta.

Teksti: Tarmo Hurskainen
Kuvat: Jouni Valkeeniemi

Lähetä sivu kaverillesi