Kirjailija Seppo Jokinen:
Kahtiajako tamperelaisen kiekkoilun käyttövoima
Teksti ja kuva: Jouni Valkeeniemi
Suomen luetuimpiin dekkarikirjailijoihin kuuluva hervantalainen Seppo Jokinen seuraa tarkasti jääkiekkoilua.
Teräväsilmäinen lukija havaitsee Jokiseen jo lapsuudessa kiinnittyneen kiekkoilukiinnostuksen hänen kirjojensa sivuilta. Komisario Koskinen –sarjan teoksissa Jokinen viljelee oivaltavia kuvauksia ja kommentteja tamperelaisesta jääkiekkoilusta – nimenomaan alati kiistelyä herättävästä kysymyksestä: kumpi ompi parempi, Ilves vai Tappara?
Kirjailija korostaa, että seuratason kahtiajako on ehdottomasti kiekkoilun suola ja käyttövoima Tampereella. Hän kavahtaa silloin tällöin julkiseen keskusteluun pulpahtavaa pohdintaa Ilveksen ja Tapparan seurafuusiosta.
- Kiekkoilulle kävisi huonosti, jos seurat yhdistyisivät.
Kolmas erä ei kuitenkaan muodostunut kahta edellistä kummemmaksi. Tappara painoi päälle, mutta Ilveksen maalivahti piti pintansa. Kun Ilves sitten minuutti ennen loppua teki vastahyökkäyksestä maalin, osa katsojista oli jo ehtinyt poistua. Loputkin olivat sen verran voipuneita, että riemun purkaukset jäivät koko lailla vaatimattomiksi.
- Seppo Jokinen: Viha on paha vieras (2007)
Kaatioita kaikissa
työyhteisöissä
Komisario Koskinen -dekkareissa liikutaan Tampereella. Ei siis ihme, että poliisiyhteisön työtä ja sosiaalisia suhteita kuvaavissa teoksissa puheenaiheisiin kuuluu myös täkäläinen jääkiekkoilu.
Jokinen lähestyy teemaa mehevän poleemisesti. Kuvitteellisessa komisario Koskisen yksikössä työskentelevä konstaapeli Kaatio on Ilveksen mies, joka aitoon tamperelaiseen tapaan on puolensa valinnut, pysyvästi ja pesunkestävästi.
Kipakkaa sanailua syntyy herkästi, jos joku tohtii piikitellä Kaatiolle Ilveksestä tai ilvesläisyydestä. Tappara on Kaatiolle kuin mörkö.
- Kaation kaltaisia löytyy varmaankin kaikilta työpaikoilta Tampereella. Jääkiekkoilu on hyvin yleinen keskustelunaihe kahvipöydissä tai ruokatunneilla. Siitä puhuvat sekä miehet että naiset.
Jokinen juttelee kokemuksesta, sillä hän työskenteli yli 30 vuotta Tampereen kaupungin tietotekniikkaosastolla ennen kuin jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Kiekkoilu ei suinkaan ole ollut puheenaiheena tabu kaupunginvirastossa.
- Oli herkullista seurata niitä keskusteluja, kun olin itsekin tilanteen tasalla jääkiekkoilusta.
Kaation kaltaiset ovat Jokisen mielestä paljon enemmän rikkaus kuin rasite työyhteisöissä. Toki kaikkein ryppyotsaisimmat jääkiekkoilun tosikkofaanaatikot saattavat olla jonkinasteinen taakka ympäristölleen, mutta Jokinen luottaa siihen, että ihmiset osaavat hakeutua itselleen sopiviin kuppikuntiin.
Ei ole pakko istua juuri siihen kahvipöytään, missä pulistaan edellisen illan matseista.
- Fiktiivisessä poliisitaloympäristössä Kaatio on varmasti rikkaus. Hän on hyvä ja ammattitaitoinen poliisi, jonka työ ei pääsääntöisesti kärsi urheiluinnostuksesta, Jokinen kuvailee luomaansa kirjallista hahmoa.
- Paska päivä.
- No miten nyt? Ulla katsoi hämmästyneenä huonetoveriaan. – Onko Ilves taas mennyt häviämään?
- Miten niin TAAS? Kaatio vaihtoi vasemman jalan oikeaan ja jatkoi ähkien.
- Seppo Jokinen: Hukan enkelit (2001)
Höntsy, lapsuuden
lempiharrastus
Amurissa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt Jokinen syntyi ”maila kädessä, mutta ilman luistimia”. Takavuosikymmeninä Tampereella erittäin suosittu jääkiekkoilun alalaji höntsy eli höntsäily, nykytermillä katukiekko, tuli hänelle hyvin tutuksi poikavuosina.
- Oikeaa jääkiekkoilijaa minusta ei olisi koskaan tullut. En ollut tarpeeksi kunnianhimoinen eikä ollut riittävästi taipumuksia kiekkoilijaksi.
Mutta höntsy sujui mainiosti.
Sitä Jokinen ja kumppanit pelasivat talvisin illasta toiseen Amurin hiljaisilla, lumisilla väylillä, areenan ollessa yleensä joko Niemikadulla tai Makasiininkadun yläosassa. Maaleina olivat suksisauvat tai yksinkertaisimmillaan lumikokkareet, ja pelivälineenä pallo – kiekko ei olisi riittävästi luistanut lumisella tiellä.
Höntsyyn pääsivät mukaan nöösipojatkin, joten pelailu oli varsin sosiaalista toimintaa lähitienoon pojankollien kesken.
- Me toteutimme jo silloin kaikki pelaa –periaatetta, Jokinen naurahtaa.
1950- ja 1960-lukujen Tampereella muut talviaikaiset virikkeet koulupojille olivat melko vähissä. Nykypäivänä kasvuikäisten mielenkiinnon rohmuavat tietokoneet ja internetin ihmemaailma kajastivat noin neljän vuosikymmenen päässä tulevaisuudessa.
- Väitän, että tuolloin lasten mielikuvitus oli elävämpää kuin nykyään. Jokin Amurin pihamaista muuttui meidän silmissämme hetkessä preeriaksi, jonne intiaanien pitää mennä metsästämään puhveleita.
Amuri oli laaja kaupunginosa, jossa kokoontui muitakin höntsyporukoita. Niin sanottu korttelitietoisuus oli vahvaa, minkä vuoksi alueella vallitsivat viidakon lait. Piti katsoa, missä saattoi kulkea ilman seurauksia.
- Turvallistahan se oli, vaikka joskus piti ottaa jalat alleen ja pinkoa pakoon. Amurin ja Punakylän poikien välisissä kohtaamisissa sai vähän pelätäkin.
- Saas kattoo, miten Tappara pärjää torstaina Tepsiä vastaan.
- Joo, Siukola ynähti välttelevän vastauksen, mutta Sopanen oli puhetuulella.
- Sillä pakkipelillä se kossii varmasti, mitä se esitti eilen Bluesia vastaan. Jätkät näytti puujalkaisilta rivitanssijoilta. Keskikenttä seiso niinku torttu tohvelissa eikä Ojanenkaan osannu luistella takapäin ollenkaan.
- Seppo Jokinen: Hukan enkelit (2001)
Kirjailija Seppo Jokinen on urheilumiehiä. Kuntoliikuntaa harrastava hervantalainen seuraa laajalti kilpaurheilua. – Olympiakisojen ja jääkiekon MM-kisojen aikaan sovitan aikatauluni Suomen pelien televisioinnin mukaisesti, Jokinen tunnustaa.
Tulostaulun hoitajan
tilapäinen apulainen
KooVeen edeltäjällä TK-V:llä oli 1950- ja 1960-luvuilla laaja kannatus Amurissa. Ilves nousi suosikkipörssissä kohti kärkeä 1960-luvun lopulla.
- TK-V oli vahva, vaikka kaikilla seuroilla oli omat kannattajakuntansa. Samanlaista kinaa, omien kehumista, uhoamista ja nurkkakuntaisuutta esiintyi kuin nykyäänkin.
Heino Pulli ja Raimo Kilpiö olivat Amurin pojille aikansa raimohelmisiä, ihailtuja kiekkovirtuooseja. Höntsyissä kiisteltiin, kuka kulloinkin sai esiintyä Pullin tai Kilpiön roolihahmossa.
- 1960-luvun alkupuolella kävin joinakin vuosina katsomassa lähes kaikki SM-sarjapelit Koulukadulla, Jokinen muistelee.
Tuolloin oli käytäntönä, että lapsi pääsi katsomoon ilmaiseksi aikuisen seurassa. Kun omat isät eivät aina ehtineet tai olleet muuten halukkaita menemään kiekkomatsiin, pojat kyselivät Koulukatua kohti kävelleiltä, ennestään tuntemattomilta miehiltä, että pääseekö näiden mukana katsomoon.
- Silloin sanottiin, että mennään äijän kanssa peliin. Äijä ei siis tarkoittanut omaa isää.
Tarunhohtoisella Koulukadulla vallitsi oma, jäljittelemätön tunnelmansa. Välillä pakkanen paukkui kipakasti; joskus satoi lunta niin, että kesken erän piti kaukalosta lapioida pois paksuimmat nietokset.
Toisinaan ottelun jälkeen uskollisimmat norkoilijat saivat palkintonsa, he pääsivät joukkueen pukusuojaan tapaamaan pelaajia. Omilta suosikeilta saadut mailat olivat aarteita.
Jääkiekkomatsien vakiokävijät opittiin tuntemaan, niinpä Seppo Jokinen yleni jopa Koulukadun tulostaulun hoitajan tilapäiseksi apulaiseksi.
- Pääsin vaihtamaan tulostaululla numerolappuja tehtyjen maalien jälkeen. Taisivat kädet tutista, kun koko yleisö katsoi tulostaulun suuntaan.
- Se oli kunniatehtävä!
Hakametsän halli on jäänyt Jokiselle selvästi Koulukatua vieraammaksi paikaksi. Jonkin verran hän kävi peleissä hallin valmistuttua, kuten myös 1990-luvulla oman poikansa kanssa. Viime vuosina Jokinen on ollut harvinainen näky Hakametsän lehtereillä.
- Totta kai lapsena kokee asioita voimakkaammin kuin aikuisena. Silti väitän, että kiekkopelien tunnelma laimeni selvästi, kun siirryttiin Koulukadulta Hakametsään.
Uuden monitoimihallin mahdollinen rakentaminen puhututtaa Tampereella. Jokisen mielestä uusi halli olisi tarpeellinen, mutta sen sijoituspaikkaa tulisi vielä miettiä.
- Sorsun (Sorsapuiston) kenttien menettämisen myötä kaupunkialueelta katoaisi jotain olennaista.
He nousivat kolmikerroksisen talon keskimmäiseen kerrokseen. Pekki soitti kelloa, oven takaa kuului vihainen koiranhaukku ja sen päälle vielä vihaisempi miehen huuto. Viimein ovi sysättiin auki. Kaatio kiskoi kaksin käsin koiraansa kaulapannasta ja karjui:
- Raipe! Paikka!
Seppo Jokinen: Viha on paha vieras (2007)
Komisario Koskinen
- varmistava pakki?
Mitä paikkaa komisario Sakari Koskinen pelaisi, jos hän olisi jääkiekkoilija? Jokinen miettii hetken, ennen kuin vastaa:
- Luulen, että hän olisi varmistava pakki. Sellainen Teppo Nummisen tyyppinen pelaaja, hiljainen hengenluoja, joka ei ole koko ajan suuna päänä.
- Ja aika paljon hänellä olisi myös Raimo Helmisen ominaisuuksia, tyyliin teot puhuvat puolestaan, eikä tehrä tästä ny numeroo. Hän olisi myös seurauskollinen.
Suurena taitoluistelun ystävänä tunnettu kirjailija Leena Lehtolainen sijoitti Kuolemanspiraali-dekkarin tapahtumat lempilajinsa pariin. Jokisen kirjojen ystävät ovat jo odotelleet, milloin komisario Koskinen joukkoineen rientää tutkimaan Hakametsässä tapahtunutta henkirikosta.
Jokinen myöntää, että ajatus jääkiekkopiireihin sijoittuvasta rikosromaanista on käynyt mielessä. Aihe ei kuitenkaan ole vielä kypsynyt, joten lukijoiden pitää vain odottaa kärsivällisinä.
- Tuskin kirjoitan tarinaa liigapelaajasta, joka on pukukopissa teloitettu luistimen terällä. Sen sijaan juoni voisi sivuta jääkiekkoilun seurakuvioita ja lajiin liittyviä rahavirtoja, kirjailija vihjaa.
Yksi jääkiekkodekkarin peruskuvio lienee jo tässä vaiheessa selvä kaikille Seppo Jokisen kirjojen ystäville. Kiekkoilupiireihin sijoittuvan rikoksen tutkinnassa on avainasemassa konstaapeli Kaatio, ja ensimmäinen epäilty on – luonnollisesti – Tapparan miäs!
”Ja kaiken lisäksi Siukola on Tapparan miehiä, Koskinen livautti. Hän tiesi, että se merkitsi Kaatiolle pahempaa kuin kerettiläisyys, sekarotuisuus ja seksuaalinen poikkeavuus yhteensä.”
- Seppo Jokinen: Hukan enkelit (2001)
|
Ajankohtaista 
