Ilves-Blues

Kaksi edellistä peliään yhteismaalierolla 0-12 hävinnyt Ilves saa sunnuntain TV-peliin vastaansa ailahtelevasti pelaavan Espoon Bluesin. Blues on viimein nousemassa suomalaisen liigakiekkoilun korkeimmille askelmille, eikä joukkueen hyvä menestyminen kevään ratkaisupeleissä olisi enää yllätys. Espoolaisten esitykset kuitenkin ovat runkosarjassa ailahdelleet melkoisesti, ja Ilveksellä on oiva mahdollisuus haastaa Hannu Kapasen ja Ted Satorin suojatit hyvään taisteluun kahdesta sarjapisteestä.

Matkalla huipulle

Bluesia on koko sen liigataipaleen kritisoitu värittömyydestä, joukkue on ollut hajuton ja mauton joukkue, joka ei ole herättänyt suuria tunteita oikeastaan missään. Suuri asia on perinteiden puuttuminen, juurten kasvaminen maaperään kestää aikansa. Pelillinen menestys on ainoa keino rakentaa kiekkokulttuuria, ja siihen espoolaisilla on tänä vuonna hyvät mahdollisuudet. Christian Ruuttu on rakentanut hyvän joukkueen, johon on joko tietoisesti tai aivan sattumalta kerätty suuri määrä hyviä playoffs-pelaajia.

Mitä jokainen menestystä hamuava joukkue tarvitsee pudotuspeleissä? Se tarvitsee hyökkäykseensä terävän kärjen, joka omalla panoksellaan pystyy ratkaisemaan pelin kuin pelin. Bluesilta tällainen löytyy, huipputaitavan Jan Calounin muodossa. Menestyvä joukkue tarvitsee myös hyviä puolustavia hyökkääjiä, jotka pitävät vastustajan terävimmät aseet poissa ottelutilastoista. Tällä alueella Blues on liigan paras. Juha Ylönen, Mike Stapleton, Marko Tuomainen, Kari Kalto, Timo Hirvonen, Markku Hurme. Kaksi ketjullista hyökkääjiä, joiden avulla Blues pystyy jäädyttämään minkä tahansa liigaketjun pelaamisen täysin. Kun Calounin kavereiksi ratkaisijaketjuun jää vielä hyvää kautta pelaavat Teemu Elomo ja Peter Sarno, ei Bluesin hyökkäysmateriaalin laajuutta voi kuin ihailla.

Menestyvä joukkue tarvitsee myös yhden tai kaksi puolustajaa, jotka kantavat vastuun ylivoiman viivapelistä ja kaksi puolustajaa, jotka pystyvät pelaamaan juuri näitä miettisiä ja somervuoria vastaan perusvarmaa nolla-nollaa. Kun Bluesilta löytyy ylivoimaan ja muutenkin kiekolliseen peliin Jiri Vykoukal ja Cory Murphy, sekä kiekottomaan vartiointipelaamiseen Sebastian Sulku ja kovaa taklaava Rami Alanko, on Bluesin pullat tältäkin osin hyvin uunissa.

Mutta. Menestyvä joukkue tarvitsee myös huippuvahdin. Sellaista espoolaisilla ei ainakaan vielä ryhmässään ole. Ulkomaalaiskiintiökin on täynnä, joten apua ulkomailtakaan ei ole odotettavissa. Jarmo Myllys voittava maalivahti saattaisi olla, mutta todella rikkonainen kausi ja pitkä huilaaminen ovat varmasti jättäneet jälkensä MM-veskariin. Jere Myllyniemi tai Mika Oksa eivät ole sellaisia maalivahteja, jotka Kanada-maljan arvoisesti kiekkoja torjuisivat.

Ei nappaa Ilveksen esitys torstaina oli juuri tasan tarkkaan sellainen, mitä saattaa Ilveksen tilassa olevalta joukkueelta odottaa. Ensimmäiseen rään lähdetään vahvalla itseluottamuksella ja kovalla tahdolla voittaa peli, viedään peliä omaan suuntaan ja hallitaan tapahtumia. Luodaan maalipaikkoja, puolustetaan varmasti. Maaleja ei vaan saada aikaan. Toiseen erään vastustaja rokottaa helpohkosti 0-1, hetken päästän 0-2 ja sitten alkaakin jo pelaajien päässä raksuttaa. Pelaajien alitajuntaan pyrkii väkisin ajatus, että eihän tälläkään pelillä niin väliä ole, kaikki on jo menetetty. Pelaillaan nyt vaan peli pois ja varotaan ettei vaan satu. Ihmisluoteelle ymmärrettävää, mutta ei missään olosuhteissa ammatikseen pelaavilla suotavaa.

Ennekin olen kirjoittanut Ilveksen hengettömyydestä. Siitä, kun mikään ei näytä tuntuvan enää missään. Vaikka joukkue on häviöllä sata-nolla, ei joukkueesta näy minkäänlaista turhautuneisuutta. Vastustaja tekee Ilveksen naurunalaiseksi, leikittelee vaihdosta toiseen ja nyky-Ilves ei tee mitään. Oman kotiyleisön edessä murskatappiot ovat siis täysin hyväksyttäviä tapahtumia? Ei se näin voi mennä. Mennäänpä hieman ajassa taaksepäin, Vova Jursinovin valmennuskaudelle. Tuolloinkin Ilves hävisi kotihallissaan pelejä, joskus rumastikin, mutta ei koskaan antanut pitää itseään pilkkanaan. Tuolloin pelien ratkettua näytettiin lujien taklausten tai tappeluin, että ”Meidän kanssa ei, perkele, leikitä!”. Tällaista asennetta nyky-Ilveksellä ei ole pätkän vertaa.

Torstain ensimmäinen erä oli Ilvekseltä hyvää hokia. Pari onnistumista olisi muuttanut pelin käsikirjoituksen täysin. Ilves olisi saanut lisää virtaa ja IFK olisi alkanut puristamaan mailasta. Mitä vaan olisi voinut tapahtua. Mutta jossittelu on turhaa. Sunnuntaina vastaan asettuu siis Blues, jonka kaataminen torstain ensimmäisen erän kaltaisella pelillä on täysin mahdollista.

Mika Rosenberg

Sivun alkuun