Monologi

Alkaa Rosenbergin äiteen pojaltakin pikkuhiljaa olla jutut tiukassa. Luotto joukkueeseen on ollut tähän asti kova, mutta rajansa kaikella. Ei, en todellakaan ole kääntämässä joukkueelle selkääni, mutta ehkäpä nyt on kuitenkin aika tunnustaa Ilveksen joukkueen olevan syvemmällä kuin pitkään aikaan. Onni on, että liiga on suljettu. Miten kaukaa haetulta kauniin kesän kuumina päivinä tuntuikaan tilanne, jossa Ilves on SM-liigan selkeästi heikoin joukkue?

Tässä ennakossa en normaalista poiketen käytä sanan sanaa lauantain vastustajan, Espoon Bluesin analysointiin. Tällä kertaa ennakko käsittelee vain ja ainoastaan Ilvestä, ja sitäkin omien tunteiden tasolla käsiteltynä. Tämä poikkeus minulle kenties suodaan, kenties ei.

Ei minulle ole mikään katastrofi, että Ilves on liigajumbona. Ei elämä siihen kaadu, elämänlaatua se kylläkin heikentää monella tavalla. Suurin järkytys minulle on se, millaisella kunnioituksella Ilvestä kohtaan pelaajat tuota legendaarisen seuran edustusjoukkueen peliasua päällään kantaa. Joukkue on totaalisen hengetön lauma kovapalkkaisia jääkiekkoilijoita. Tappiot olisi helppo, no ainakin helpompi hyväksyä, jos joukkue taistelisi kunnolla ja osoittaisi Ilveksen muotoisen sydämen sykkimisen jokaisessa ottelussa. Selvimpänä merkkinä taisteluhengen puuttumisesta on joukkueen täydellinen pehmeys ja neiteys. Yleensä, kun joukkueen peli ei kulje, oli kyseessä laji mikä tahansa, turhautuminen purkautuu ylilyönteinä, jääkiekon kohdalla rähinöintinä. En todellakaan ole mikään jääkiekkotappelujen ylin ystävä, mutta jollakin tapaa nujakoiden puuttuminen kuvastaa sitä, ettei pelaajat ole täysillä mukana touhussa.

Torstaina jäällä esiintynyt Ilves oli ehkä heikoin koskaan näkemäni. Lapsellisia virheitä tulee hirveät määrät, ylivoima on kenties SM-liigan historian heikointa, edellä mainittu taistelutahto loistaa poissaolollaan. Missä mennään, mihin ollaan menossa? Pudotuspelipaikka alkaa olla utopiaa, loppukauden aikana Ilves-merkkinen kiekkojoukkue pelaa vain ja ainoastaan kunniansa puolesta. Ei ole helppoa olla Ilves-fani.

Kuten jo alussa kirjoitin, en todellakaan ole kääntämässä selkääni joukkueelle. Yhtä varmasti kuin Helsingin Jokerit voittaa keväällä jääkiekon Suomen Mestaruuden löytää allekirjoittaneen kausikorttipaikalta D-päädystä jokaisessa kotiottelussa. Pahinta, mitä Ilves-fani voi juuri nyt tehdä, on hylätä joukkue. En jaksa kuitenkaan edelleenkään uskoa, että yksikään pelaaja pelaisi tahallaan huonosti tai haluaisi Ilvekselle pahaa.

Näinäkin päivinä, SM-liigan jumbojoukkueen kannattajana, olen äärimmäisen ylpeä omasta Ilves-faniudestani. Missä tahansa, milloin tahansa ja kenelle tahansa olen valmis ylpeydellä ja selkä suorana tuomaan julki oman vakaumukseni. Näin toivon myös muiden Ilvesläisten tekevän. Päätä ei ole syytä työntää puskaan.

Lauantaina jatketaan, ja huudetaan Blues kumoon!

Kiitos ja anteeksi.

Mika Rosenberg

Sivun alkuun