Varoitus! Tämä kirjoitus ei liity mitenkään jääkiekkoon, vaan se liittyy
jouluun. Voimmekin suositella sitä ainoastaan sellaisille henkilöille,
joilla on luontainen lahja siirtää ajatuksensa joskus pois jääkiekosta.
Joulunovelli
KinkkujahtiHarakka lymyili rantalepikossa ja tutkaili kummissaan kahta miesta, jotka
ähelsivät vaaksanpaksuisessa hangessa kaislikon reunassa. Miesten
sarkapompat höyrysivät kuin hevosen selkä tukinajossa. Hengityshuuru
pöllähteli kuin Ukko-Pekan kidasta ja vahvasti ärrää korostavat voimasanat
raikasivat rantapenkoilla.
Kuusimäen Eemeli ja Hakalan Oskari rämpivät hangessa. Rannasta aukeammalle
päästyään he pysähtyivät. Eemeli kaivoi piippunsa ja raapi siihen tulta.
Oskari tuijotti edessään siintävää valkeaa järven selkää.
-Tästä se o juassu...tonne Vimparinkärkee...
-Ku ei ehtis Hulkkose Latelle asti...meinaan vaan että Late livauttaa siltä
henken ja rokaa sitte kaupunkiin.
-Ei maar...jos jatkettais..
Eemeli ja Oskari ottivat suunnan kohti Vimparinkärkeä. Oskari edellä ja
Eemeli perässä ensin taskumatista naukkaistuaan.
- - -
Eemelin Ja Oskarin yllättävän jotoksen alkutahdit rummuteltiin edellisenä
iltana, kun marraskuun viimeisen päivän jäänsininen valonkaje oli
laskeutumassa. Hailakka aurinko oli jo Kettusaaren korkeimpien petäjien
latvusten kohdalla ja yhä alemmaksi se vajosi.
Eemeli ja Oskari istuivat öljytuikun valossa karsinan vieressä. Lannan
lemuun sekoittui valopetroolin katkua, vähän mätien olkien tympeätä tuoksua
ja joukkoon sukelsi kuivaheinän raikas tuulahdus.
Ensin kallisti Eemeli ja sitten Oskari, jonka lipoessa huuliaan Eemeli
ajatteli ääneen: -Siinä sitä on niin nätti jouluporsas...että raaskiikohan
sitä aamulla kirveellä hutkaista.
-Meinaakkos joulut mennä loppiaiseen pelkällä lanttu- ja perunalooralla?
Eemeli tuhahti. -No en tiätenkää... possu possu... sulla sitä on elonpäivät
piänissä...meinaan että huomenehtoolla köllöttelet jo tiinussa sualavesi
kaverina..on se ku aattelee tota sianki elämää...yhren suven saa syärä ja
huhtoo...mutta ans olla kun atventti koittaa...silloin sian maalline
vaellus päättyy...
-Niii-i...hoosiannan tahtiin se loppuu...meinaan että ainakin komeesti.
- - -
Pakkanen narahteli nurkissa ja valoisaa pakoon luikkiva kettu kirmaisi
riihen taakse, kun Eemeli ja Oskari avasivat navetan oven. Possu könysi
öljyvalossa pystyyn karsinan nurkasta.
-Se on sitten noutaja tullut, mekasti Oskari ovella ja kiipesi karsinaan.
Eemeli perässä ja sikaa alettiin köyttää. Etusorkat yhteen, samoin
takasorkat. Possun yhteistyö loppui, kun se huomasi, ettei kaukaloon
kaadettukaan aamupalaa. Miehet ähkivät ja kirosivat, kirosivat ja ähkivät.
-Kiinni on... ja pysyy, kailotti Eemeli ja Oskari kailotti takaisin: -Ei ku
karsinan portti auki.
Sika kailotti kuin teurastettava sika - mikä se itseasiassa olikin, joten
sen äänekäs vastalauseryöppy ei ollut kovinkaan suuri ihme.
Miehet kiskoivat possun ovelle ja siitä edelleen navetan vierustalla
seisovan hakopölkyn viereen. -Piräs tosta niin mää humahutan, mekasti
Eemeli ja ojensi köyttään Oskarille. Sika ponkaisi kaarelle juuri kun
köydenpää oli siirtymässä kädestä toiseen. Köysi luiskahti maahan, Oskari
syöksyi sen perään ja unohti hetkeksi oman köytensä. Sika parahti pystyyn
ja alkoi juosta sikana navetan kulmalle. Köysilenkit löystyivät ja saparo
katosi nurkan taakse.
-Jumaaa...ny se temput teki...
Eemeli ehti ensimmäisenä syöksymään köyden päälle, mutta sika meni jo
lähellä riihtä saparo sojottaen ja kärsä raikaen.
-...kele...sikamainen temppu...
Miehet keräsivät köydet ja lähtivät perään. Lehmihaan mutkasta sorkan
jäljet kääntyivät suoraan järvelle.
-Tuala se menee, huohotti Oskari rantakaislikon reunassa.
-Meinaan että oliskoos lährettävä perään...vai ajasko routa sen kotiin?
Eemeli mulkaisi järvelle. -Haetaan vehnästä mukaan...ei sitä ilman
houkutinta saa.
- - -
Kaverusten joulukinkku nuuhki Hulkkosen Laten tunkiota. Kärsä värähteli.
Perunankuoria, kalanperkuuksia, mätiä porkkanoita, paleltuneita
talviomenoita ja nousipa sieltä kahvinporonkin aromi vaaleanpunaiseen
kärsään. Sika mussutti tyytyväisenä omenoita ja kommentoi vaisusti röhkien
hedelmän hapanta makua.
Late huomasi sian liiterin nurkalta. Koska Latella oli yleensä tapana tehdä
ensin ja ajatella sitten, niin nytkin hän sen kummemmin tilannetta
tuumaamatta syöksyi kirves kourassa kohti tunkiota. Sika oli äskettäisistä
kokemuksistaan valpastunut ja vaikka maitohappo poltti kintereitä, niin se
pinkaisi katajikkoon kuuluvasti vinkaisten.
Hujoppimainen Late runnoi katajien lomitse, kivien sivutse ja oksiston
lävitse sian vinkunan suuntaan, mutta tuhdilla viljaeväällä ja kesän ulkona
kirmaamalla sika oli kehittänyt hyvän kunnon. Syksyinen lepäily lämpimässä
karsinassa oli vain herkistänyt sen menohaluja.
Rantalepikossa Late ei törmännyt sikaan, vaan Eemeliin ja Oskariin. -Mitä
pirua se Late rynnii pitkin lepikkoa sellaasta karkua...ja kirves kourassa!
-Totaa...noin...joulukuusta kattelen aikani kuluks, örähti Late pusikkoon
pälyillen.
-On meinaan kovaa hommaa toi kuusenhaku...mies on hiestä märkä...päästikkö
monta närettä karkuun...hähhäää! räkätti Oskari ja vispasi käsillä
polviinsa.
-Et oo sattunut sikaa näkeen näillä main? Eemeli kysäisi, vaikka arvasikin.
-Sikaako...? Eeei...hän täälä ny siat pitkin juokse.
-Vai ei...mun miälestä noi ei oikein hirven jäljiltäkään näytä...eikä koiran.
-Eikä jäniksen...hähhäää, retosti Oskari.
-Eikä pyyn...
Late tuumi kotvasen. -He, no sovitaan että jos löyrän sian, niin saan
kimpaleen etulavasta ja puolet suolista.
Kauppa lyötiin lukkoon. Kolme miestä oli parempi jahtiporukka kuin kaksi.
Viisi kiloa etulapaa ja kolmasosa suolista. Late oli nimittäin intohimoinen
makkarantekijä ja -syöjä. Siis hyvin jalostunutta suomalaista sukua.
- - -
Jahti oli loppumassa. Koska sialla oli heikohko paikallistuntemus, se mennä
vipelsi Nikkilän kuruun - umpinaiseen jääkauden muotoilemaan rotkoon, jossa
kuulemma esi-isien henget temmelsivät. Nyt siellä temmelsi sian lisäksi
kolme hiestä märkää miestä, joiden juttu oli kutistunut varsin
yksipuoliseksi. -Perrrkele, kajahti kurun kallioseinämiin, mistä se
poukkoili sinne tänne talvikaamoksen hämyssä.
Ketjuna he etenivät kohti kurun pohjukkaa, johon sorkan jäljet johtivat.
Nyt he menivät hiljaa huohottaen. Vaanivat ja pälyilivät eteensä. Josko
jostain kiven takaa kuuluisi röhkäisy tai näkyisi vilaus saparosta. Vielä
viimeinen kumpare ja sitten näkyi sika. Ja näkyi karhu. ja näkyi toinen
karhu.
-Eeeeiiii...jumaaa...mää nään sian kahtena karhuna! karjaisi Eemeli,
tempaisi putelin povitaskustaan, nakkasi sen graniittiseinään, teki
mielessään ikuisen raittiuslupauksen ja ampaisi tulojäljilleen. Late
perässä ja sitten Oskari. Kohta Oskari otti johdon, Late ahdisti melkein
rinnalle ja Eemeli peesasi. Jäällä Eemeli kiristi oikealta kärkikaksikon
ohi, mutta Oskari imaisi kantaan. Latella oli vaikeuksia, mutta kaameasti
irvistäen hän pysyi letkassa.
- - -
Tällä välin sika lukki kurun suulta ulos ja jätti taakseen kaksi siitä
itsestään tappelevaa karhua, joiden talviunt keskeytyivät saparohännän
jahdin takia. Kontiot möyrysivät kurun perällä. Ääni lisäsi adrenaliinia
sian muutenkin kiivaana virtaavaan vereen ja vauhti vain parani.
Se ohitti kolme miestä vasemmalta eikä edes huomannut heitä. Eivätkä he
sikaa, koska tapittivat ravatessaan vastarantaa, joka metri metriltä tuli
lähemmäksi eikä takaa enää kuulunut muhkeata möyryämistä eikä kamalaa
karjahtelua.
Vaisto ohjasi sikaa kohti tuttua ja turvallista kotikarsinaa. Se kiihdytti
riihen nurkalla ja pahnakasa pöllähtäen luikahti navetan ovesta sisään
omaan karsinaan, minne se jäi puolipökerryksissä ja sydänhalvauksen
partaalla röhnöttämään. Melkein saattoi lukea sen ajatuksia: -Ikinä en enää
karkaa teuraspölkyltä.
- - -
Kun sialla alkoi jo henki tasaantua, puhisi kolmen miehen joukko
rantatöyrästä ylös. Kankein koivin kolmikko saavutti pihan ja rojahti
yhtäaikaa navetan seinustalle pahnakasan päälle.
Oskari sai ensimmäisenä hengityksen tasaantumaan. -Heitit melkein täyren
potin kallioon...
Eemeli ynisi. Pitihän se arvata, että siitä tulee sanomista. -Noo... se oli
sellaanen...tilanteen vaatima uhraus...meinaan esi-isille...
-Olis vaan saanut piänempikin uhraus riittää...meinaan että meni potti ja
sika...siellä kontiot viettää teurasjuhlia...vähä liikaa uhrimieltä..
Silloin kuului navetan puolelta RÖH!
-Sika!! karjaisi kolme miestä yhteen ääneen ja ryntäsi navettaan ja
karsinan viereen.
-Näänkö mää oikeen...onko se sika?
Eemeli kummeksui.
-Sika se on... vai olisko sian henki? aprikoi Oskari.
-Kyllä se sika on, ratkaisi epäilyt Late.
Seurasi hetken harras hiljaisuus, jonka katkaisi kuivakas huomautus
karsinan suunnasta: -Röh.
-Mitäs me tehrään? Eemeli kyseli.
-Lahrataan se, innostui Late, jonka suupielistä vesi alkoi valua hänen
mieleensä tulvivasta näystä: iso uunipannullinen tummanpunaisia, tiriseviä
makkaroita.
-Empä tiärä, alkoi Oskari tuumia.
-Meinaan että se on parhaasta päästä sikaelukka...oli aika lenkki, jonka se
hölkkäsi...
-Niii-i, ähki Eemeli takatukkaa raaputellen. -Oon meinaan vähän sitä
miältä, että antaa sen kasvaa...aattelin, että emakoks...on se niin pirun
verevää sukujuurta.
-Näin tehrään...
Vesi kuivui Laten suusta, kun suoleen puristettujen makkaroiden kuvat
katosivat mielestä. Ei auttanut, vaikka Late olisi tyytynyt kolmeen kiloon
kylkipalaa ja vain pätkään suolia. Eemeli ja Oskari istahtivat
pahnakasalle, Eemeli kaiveli kasaa ja suu muikeassa virneessä veti esille
kirkkaan potin.
-Aletaan miettiä niin pyyrihmasia ja jänispauloja...meinaan että sika
tarvii lantut appeeksi...hähhää..
Kyttälän
kynäilijä
|
|
Sivun
alkuun