Niistä runsaslumisista nuoruusmuistoista, joissa lumihiutaleet leijuivat kauniisti pienen pojan ihaillessa valtavaa jäähallia jonottaessaan hallin pihassa olleilta lipunmyyntikioskeilta seisomapaikkalippua on kulunut lähes neljäkymmentä vuotta. Nyt on tullut aika sanoa hyvästit rakkaalle Hakametsälle
Kaikki alkoi 16.4.1982 ottelulla Italia – USA
Tampereen Kaupunki myi lippuja suurta kansaa vähemmän kiinnostamattomiin otteluihin yhdellä markalla ja isäni päätti viedä minut ja kaksoisveljeni ensimmäistä kertaa jäähalliin. Itse ottelusta muistan ainoastaan Italian yllätysvoiton 7-5 ja Italian maalilla pelanneen Jim Corsin sulkeneen kiekon lähes siniviivalla. Isäni kertoi minulle ensimmäisistä vuosista kysyessäni, että vielä vuonna 1981 syksyllä jäähallissa oli toisessa erässä muuta ottelua väljempää, sillä oluenjanoisten poikamiesten piti rientää jäähoviin ja usein siellä vietettiin koko toinen erä.
Tulevina vuosina isäni vei meitä peleihin tihenevällä tahdilla ja omaksi seurajoukkueeksi valikoitui Ilves, jota isäni myös kannatti. Nopeasti opin tuntemaan pelaajat numeroista ja pihapeleissä olin usein Jari Neuvonen tai Jukka Tammi.
Ilveksen kannattajat ovat joutuneet odottamaan mestaruutta loputtomalta tuntuvat 36 vuotta ja viimeisistä finaalipeleistä Hakametsässä on myös kulunut lohduttoman pitkä aika. Minä olen kuitenkin ollut paikalla neljännessä liigafinaalissa vuonna 1985. Itse pelin olen katsonut myöhemmin tallenteelta, mutta aikanaan suurin juttu kyseisessä ottelussa oli pommihälytys, joka tyhjensi hallin toisella erätauolla. Ja ajatelkaa, tuolloin juttu oli seuraavana päivänä vielä uunituore koulussa ja kertojalla riitti yleisöä.
Yksi lapsuuden muistoista liittyy hallin parkkipaikalla olleisiin puisiin muistaakseni punaisiin lipunmyyntikojuihin, joista muistini mukaan sai yhteen tai korkeintaan kahteen katsomoon kioskikohtaisesti lippuja. Seisomapaikkalipuille oli luonnollisesti suurin jono ja muistan joskus olleen suurta juhlaa kun liput ostettiin parempaan katsomoon lyhyemmän jonon vuoksi.
Kuva : Ilveksen arkisto
Lapsuus vaihtuu nuoruudeksi
Ilveksen mestaruusvuosia seurasivat sijoitukset 6-5-4-3-2. Totuin siis nuorena siihen, että Ilves pyöritteli joukkueet kuten HPK, Jokerit ,JypHT , KalPa ,KooKoo ,Lukko ja SaiPa etenkin kotiotteluissa usein rumin lukemin. Kaudella 1988-89 uusi suosikkipelaajani Raimo Summanen oli ylivoimainen runkosarjassa iskien hurjat tehot 44.35+46=81.
Ilves taipui välierissä JypHT:lle ja joutui pronssiotteluun, jonka muistan hyvin siitä, että se oli viimeinen ottelu Dale Derkatchille Ilveksen paidassa. Pieni,vikkelä ja taitava hyökkääjä oli pitänyt suorastaan pilkkanaan vastustajiaan kolmen kauden aikana jättäen ikuisen jäljen monen kannattajan sydämiin – itse ottelussa Ilves kurmuutti Tapparaa tylysti 10-3.
Seuraavalla kaudella Summanen jatkoi hurjasteluaan ja toiveet mestaruudesta olivat korkealla – etenkin kun kestomenestyjä Tappara jyrättiin välierissä suoraan kolmessa ottelussa. Radioseurannalla koetut finaalit eivät ole muistiin jääneet muuten kuin pettymyksestä siihen, että Ilves ei vahvasta kaudesta huolimatta voittanutkaan.
Kun käännyttiin 1990-luvulle alettiin peleissä käymään jo pääsääntöisesti kavereiden kanssa ja katsomopaikaksi vakiintui seisomakatsomon ylärivi, jossa sai haastaa itseään uskalluksessa hakkaamalla rajusti ilmastointiputkea Ilveksen tehdessä maalin tai kun muuten teki mieli – tämä johti nimittäin järjestysmiesten hermostumiseen. Toisinaan jos halliin ehti aikaisin oli toisessa suosikkipaikassani penkkirivien yläpuolella olevalla kaiteella vielä tilaa ja useampaan kertaan siellä tuli seistyä Ilves-legenda Lasse Oksasen läheisyydessä, joka piti ainakin tuohon aikaan näitä hallin parhaina paikkoina.
Ilveksen käyrä lähti laskuun kevään 1990 hopeamitalien jälkeen ja katsomossa ihmeteltiin, kuinka entiset heittopussit rökittivät kotijoukkuetta. Peleissä tuli käytyä tasaisen epätasaisesti ja naiivi lapsenusko jaksoi kantaa niin, että oman joukkueen kotivoittoon uskoin aina halliin lähtiessäni. Täysi-ikäisyyden koittaessa tulivatkin vastaan ensimmäistä kertaa pelottavat liigakarsinnat.
Maailmanmestaruuskilpailuissa vuonna 1991 Hakametsässä pääsin ensimmäistä kertaa katsomaan Leijonien otteita, kun Suomi pelasi silloisia jääkiekkoilun pikkumaita Saksaa ja Sveitsiä vastaan Tampereella. Parhaat muistot näistä kisoista liittyvät pelin ulkopuolisiin asioihin kuten Suomen peleissä Hakametsää kiertäneeseen aaltoon, USA:n maalivahdin John Vanbiesbrouckin yritys heittää kiekko minulle pleksin ylitse ja Sveitsin joukkueen kapteeni Gil Montandonilta saatu maila.
Liigakarsinnoista takaisin liigan huipulle
Ilveksen liigakauden 1994-95 aikana kasvoin lain edessä aikuiseksi ja täytin 18 vuotta. Ilves pelasi surkean kauden ja muilla kuin Ilvesläisillä riitti hauskaa kun Ilves pestasi takaisin jo alkukaudesta erottaneensa Jukka Jalosen. Surkean kauden keskellä nähtiin 4.12.1994 hieno ottelu, jossa Ilves löi Wayne Gretzkyn keräämän NHL-pelaajien kovan ”All-Stars” joukkueen Sami Ahlbergin jatkoaikamaalilla. Vähemmän hyvät muistot NHL:n työsulun vuoksi tulleiden pelaajien kautta syntyivät, kun Tapparassa pelannut Theo Fleury ratkaisi paikallispelin ja tuuletti itsensä allekirjoittaneen painajaisiin.
Kauden päättyessä raskaisiin liigakarsintoihin muistan erittäin hyvin sen tuskan, joka tuntui katsomossa asti kun Ilves kohtasi ensin SapKon, joka kaikkien järkytykseksi nappasi sarjan toisessa ottelussa voiton elämänsä ottelun pelanneen maalivahti Seppo Aksilan johdolla. Näihin aikoihin paikallisradiot lähettivät otteluita ainakin muistinvaraisesti ajoittain jo vierasotteluistakin.
Ensimmäisen ottelun liigapaikan varmistaneen SaiPa-sarjan aikana ajoin pimeänajoa jossain päin Oriveden metsiä ja ajoin penkkaan tuulettaessani radiossa selostettua Ilveksen maalia. Ratkaisevassa ottelussa olin paikan päällä Hakametsässä ja muistan kuinka Ilveksen selvä johto lähti kaventumaan ja SaiPa nousi maalin päähän. En muista jännittäneeni Hakametsässä niin paljon koskaan tätä aiemmin ja myöhemminkin samalle tasolle on ylletty harvoin. Voittoon päättyneen ottelun jälkeen hallissa oli kovin hiljaista ja muistan miettineeni, että Ilves ei koskaan samaan asemaan joudu – voi kuinka väärässä olinkaan.
Vuonna 1995 Ilveksen päävalmentajaksi valittiin nuori Vladimir Jursinov Jr, joka sai Ilveksen piiskattua kovalla työllä vuosi vuodelta kovemmaksi samalla kuin joukkueeseen laitettiin rahaa jälkikäteen katsoen holtittomastikin. Tähän aikakauteen mahtuu myös vuodesta 1996 alkanut ajanjakso, jonka aikana olen käynyt kausikortilla Ilveksen peleissä
Olen huomannut tätä kirjoitusta kirjoittaessani ja hahmotellessani, että pieniä nyansseja peleistä, joukkueista ja pelaajista on jäänyt mieleen hurjia määriä. Ilveksessä on oman Hakametsän liki neljänkymmenen vuoden aikajaksoni aikana pelannut ja valmentanut mieletön määrä hienoja urheilijoita ja persoonia, jotka ansaitsisivat maininnan mutta jotta teksti pysyisi jonkinlaisessa mitassa pidättäydyn jatkossakin vain muutaman nimen mainitsemalla.
Jursinovin aikaisen Ilveksen nousu liigan huipulle oli kannattajana huikean hienoa aikaa, kun Ilves eli kuin suurseura panostaen hurjasti joukkueisiinsa ja kasvattaen ydinryhmänsä tasoa vuosi vuodelta sijoitusten sarjassa ollen 8-4-2. Tälle ajanjaksolle osuu yksi hienoimmista otteluista Hakametsän vuosien ajalta. 15.3.1998 Ilves pelasi HIFK:a vastaan ja toisessa erässä HIFK:n tähtihyökkääjä Jan Caloun koukkasi alapäähän Ilveksen Sami Karjalaista, joka kurmuutti tulikuumana käyneen kotiyleisön suureksi riemuksi Calounia kuin märkää rättiä kannattajakatsomon edustalla. Ottelu päättyi lopulta tasalukemiin 3-3 Olli Jokisen hukattua kiekon Sami Ahlbergille ja tämän päästessä tasoittamaan. Hakametsän äänekäs yleisö riehaantui ja osa kannattajakatsomosta juhli ilman paitaa.
Liigafinaaleista 1998 ei jäänyt paljoa kerrottavaa, yksi kaikkien aikojen nimekkäimmistä ryhmistä oli tyrmäävän ylivoimainen ja kuin alleviivaukseksi viimeinen näkemäni finaali Hakametsässä päättyi rumasti 1-7.
Vuoden 2001 pronssihuuma lakkasi kantamasta
Finaalitappion jälkeen Ilves ajautui talousongelmiin ja vuoden 2001 pronssimitali jäi viimeiseksi mitaliksi, jota Hakametsässä olen ollut todistamassa. Vaikeista lähtökohdista lähdettynä tuolloinen pronssimitali maistui ja sitä juhlittiin luultavasti enemmän kuin monessa muussa seurassa – näin reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin ajattelen niin, että kukaan ei olisi voinut ennustaa mitalitonta kahta vuosikymmentä Ilvekselle tuossa hetkessä.
Vuosituhannen vaihteen paikkeilla omat Hakametsän rutiinini olivat alkaneet muodostua katsomopaikkaan D1-katsomossa ja erätaukojen viettämiseen ”D1-ryhmän” kanssa. Vuosia tämä ryhmä on jakanut kaikki tunteet mitä urheilu ihmisille tarjoaa.
Menestystä vuodet Hakametsässä eivät ole tuoneet, mutta joitain poikkeuksia lukuunottamatta jäähalliin on aina ollut mukava mennä. Hakametsän käytävät, myyntipisteet ja jokainen nurkkaus on tullut vuosien varrella tuttuakin tutummiksi. Vuosi vuodelta myös yhä useampi ihminen on käynyt tutuksi.
Synkimmillään Ilveksen seuraaminen oli vuosien 2009-2013 välillä, jolla ajanjaksolla Ilves pelasi kolmet liigakarsinnat neljän kauden aikana. Kolmella karsintakaudella Ilves voitti runkosarjassa 40/178 ottelustaan ja silti minä ja muu liigan uskollisin kannattajakunta kävimme aktiivisesti peleissä. Liigakarsinnoista Jokipoikia ja Jukureita vastaan ei jäänyt käteen kuin helpotus, mutta kevään 2012 karsinnat Vaasan Sportia vastaan olivat hieno kokemus. Vaasalaisten valtava kannattajamäärä teki Hakametsään upean tunnelman ja ajoittain niissä peleissä jopa nautin liigakarsintojen seuraamisesta niin absurdia kuin se onkin.
Varjoista takaisin valoihin
Ilveksen suurimpana omistajana vuodet 1993-2017 ollut Vincent Manngard teki esisopimuksen liikemies Marko Sjöblomin kanssa viimeisten karsintojen jälkeen ja Ilves lähti kovaan nosteeseen vain syöksyäkseen takaisin Manngardin vallan alle.
Pitkä menestymättömyys ja kyllästyminen menestymättömyyteen turhauttivat kaikkia. Sjöblomin nostaman hypen laannuttua Ilves jäi lopulta tuolla kaudella 2013-14 ulos pudotuspeleistä parhaimmillaan käytyään sarjakärjessä marraskuussa. Myöhemmät tiedot ovat asettaneet Sjöblomin toiminnalle epäilyksen varjon, mutta jos jotain tuosta ajasta jäi käteen niin muutoksessa oli avain Ilveksen pitkän ja synkeän korpivaelluksen päättymiseen.
Kun vuonna 2017 julkistettiin uutinen osakekaupoista, jotka toivat Ilvekselle uudet omistajat oli ensimmäinen ajatukseni epäusko. Oltiinhan matkan varrelle nähty kaikenlaisia ”kesähallituksia” ja ”ruutupaperilistoja”. Kun lopulta uutinen oli pakko uskoa alkoi pieni palanen kerrallaan usko uudesta menestyksestä palata ja vuosi kerrallaan pilvet ovat väistyneet auringon edestä tuoden eteensä uusia mahdollisuuksia.
Keväällä 2017 pelattiin unohtumaton koko kaupungin sytyttänyt puolivälieräsarja, jossa Ilves haastoi jälleen kerran paikallisvastustaja Tapparan ja koko kaupunki hengitti ennennäkemättömällä tavalla jääkiekkoa. Loppuunmyyty Hakametsä huusi, hurrasi juhli ja huokaili kun joukkueet pelasivat upean seitsemänteen otteluun venyneen sarjan. Sarjaan selvänä haastajana lähtenyt Ilves johti sarjaa 3-2 ja kuudennessa pelissä Ilveksellä oli omat paikkansa ratkaista sarja, mutta lopulta Tappara voitti ottelun jatkoajalla ja seitsemännessä ottelussa Ilvekseltä oli jo bensiini lopussa.
Noissa otteluissa on ollut paras tunnelma kaikki Hakametsässä katsomani ottelut mukaan laskettuina. Pulssi ei laskenut missään vaiheessa ja vaikka sarja päättyi tappioon se jätti jälleen uutta uskoa tulevaisuuteen ja ikuisia muistoja siitä mitä vain kahden paikalliskilpailijan kohdatessa voidaan kokea.
Kaudella 2019-20 Ilves oli todella kovalla joukkueella runkosarjassa neljäntenä nousukuntoisena, kun koronapandemia katkaisi kauden. Itselleni on jäänyt vahva usko siihen, että Lukas Dostalin johdolla Ilves olisi päättänyt mitalittoman putkensa tuolloin. Urheilussa pitää kuitenkin aina kunnioittaa tulosta ja jossittelu on arvotonta.
Kannattajaryhmä Osasto41:n johdolla Hakametsässä on ollut viimeisimpinä vuosina huikea karnevaalitunnelma ja omana mielipiteenäni koko sarjan kovaäänisin kotiyleisö. Tämä on tuonut katsojakokemukseen uutta positiivista väriä. Kiitos tästä jokaiselle kannattajalle myös omasta puolestani.
Vielä kerran, Hakametsä
Perjantaina 26.11.2021 kello 18:30 tippuu viimeistä kertaa avauskiekko Ilveksen ottelussa Hakametsän jään pintaan. Pitkiä jäähyväisiä on vietetty koko syksyn mittaan ja suurella todennäköisyydellä tuo ilta tuo kyyneleen silmäkulmaan.
Viimeinen kierros tutuilla käytävillä, tutut myyntipisteet, tutut ihmiset, maalivahtipatsas. Omalle paikalle katsomoon, täysin siemauksin pelistä nauttiminen ja pitkät jäähyväiset.
Kiitos kaikista näistä vuosista. Kiitos rakas Hakametsä.
