1. Etusivu
  2. Uutinen
  3. Kolumni: OLIK MITTÄÄ? VAIKS GUIBALI! eli Suamen Turku ja minä

Kolumni: OLIK MITTÄÄ? VAIKS GUIBALI! eli Suamen Turku ja minä

Olli Mustonen

OLIK MITTÄÄ? VAIKS GUIBALI!
eli
Suamen Turku ja minä

ENSIMMÄINEN ERÄ

“Jos Tepsi voittaa, Tepsi on mestari. Mutta jos Ilves voittaa, pelataan vielä yksi matsi Turussa, ja se joka sen voittaa, on mestari.”

Tällainen oli isäni evästys sunnuntaina 24.3.1985.

Muistan pommiuhan, kuuluttajan vaatimukset yleisön poistumisesta ja pihalla seisoneen ihmisjoukon.

Muistan, kun TPS otti maalivahdin pois.

Muistan, kun isäni hehkutti ottelun jälkeen matkalla autolle: “Voi että oli hyvä peli!!”

Mitään muuta en muista. En muista herra ja hidalgo Jalon voittomaalia, jota olen myöhemmin joitakin kymmeniä tai satoja kertoja katsonut ja ihmetellyt sitä räjähtävää huutomyrskyä.

Sanomattakin lienee selvää, että siitä kaksi päivää myöhemmin pelatusta ottelusta ei ole minkäänlaisia muistikuvia.

Olin turvallista kasarilapsuutta elävä 8-vuotias poika. Liian nuori ymmärtämään. Tuo kevät onkin minulle vain unenomainen satu jostain kaukaa: jotain, joka ehkä tapahtui oikeasti tai sitten ei.

Haluaisin niin kovasti muistaa, mutta se ei onnistu. Siksi olen kantanut tietyllä tavalla ylimääräistä taakkaa kaikki nämä vuosikymmenet.

Kun 1980-luku lähestyi loppuaan, oli Ilves kasannut velkarahalla sellaisia joukkueita, että jonkin niistä olisi pitänyt se kirottu mestaruus ottaa. Keväällä 1989 Hannu Aravirran No Smoking Team oli taktisesti edellä sekä Ilvestä että tuomareita. Kahvakiekko tuhosi Ilveksen jo vuosia ennen kuin koko sanaa oli edes keksitty.

Finaalissa olisi ollut vastassa TPS, joka jyräsi JyP HT:n yli.

Tampereella kirottiin, että tuon jyräyksen asemesta historiaa olisi voitu kirjoittaa aivan toisin kahden oikeasti parhaan joukkueen välillä.

Vuotta myöhemmin tarjoutui mahdollisuus. Valtikka vaihtui Tampereella, kun Ilves murskasi Tapparan välierissä. Marssimme finaaleihin Tepsiä vastaan vahvalla, harmonisella joukkueella. Jukka Tammi, Risto Siltanen, Mika Nieminen ja Raimo Summanen olivat täysin ylivoimaisesti pelipaikkojensa parhaita liigassa. Lisäksi oli suosikkini Risto Jalo, Mike Hiltner eli oman aikansa Nick Baptiste, nuori Tinke Peltomaa ja monta muuta lapsuuden sankaria.

Onnistuimme raastamaan kaksi vierasvoittoa, mutta TPS:llä oli leveämpi ja laajempi materiaali. Siltasen nilkan murtuminen oli yksi kulminaatiopiste. Mal Davis upotti meidät kammottavalla rannelaukauksellaan, ja Markus Ketterer torjui viisi tai kuusi Summasen läpiajoa viimeisessä ottelussa.

Tämän jälkeen vuosikausien ajan TPS oli iso ja Ilves oli pieni.

Kultasankari Mikko Mäkelän kohusiirto Turkuun ennen tuskallisen kauden 1991–92 alkua oli aivan hirvittävän katkera paikka, ja tietenkin Miksa voitti pistepörssin ja kultaisen kypärän.

Keväällä 1993 nuori ja nimetön Ilves haastoi neljännesfinaaleissa TPS:n erittäin miehekkäästi. Hävisimme Tampereella jatkoajalla, koska kukaan ei uskaltanut mennä hakemaan Miksalta kiekkoa maalin takaa. Ratkaisevassa ottelussa tasoitus ei ollut kaukana. En ole saanut tilaisuutta kysyä Beni Lampiselta, eikö olisi kannattanut ampua viivalta, kun ottelua oli jäljellä enää hetki…

TOINEN ERÄ

Elämäni muuttui isosti vuonna 1995, kun sain opiskelupaikan ja muutin kaikista maailman kaupungeista Turkuun.

“Emmää kyä Turkuun lähtis…se on niin valtio valtiossa…” ihmetteli lukioaikojen ystäväni.

Lähdin länsirannikolle ristiriitaisissa ja omituisissa tunnelmissa. Olisin halunnut Helsinkiin, mutta sain Turkuun niin paljon paremmat lähtöpisteet, että tein järkivalinnan.

Kun kuulin turkulaisen käyttävän ensimmäisen kerran s-imperfektiä, olin mykistynyt. Se oli siis totta. Nämä puhuvat oikeasti tällä tavalla.

Päädyin asumaan opiskelijasoluun Räntämäkeen. Kaupunginosan nimikin oli niin kaunis. Siellä ei ollut mitään, ja se oli todella kaukana kaikesta.

Turkuun muutto oli kuitenkin yllättäen siihenastisen elämäni kaikista valinnoista ylivoimaisesti paras. Sanoinkuvaamattoman mahtavat opiskeluvuodet alkoivat. Oli alkanut vapaus ja matka kohti aikuisuutta. Jokilaivat, Ruisrock ja alkuperäinen Pizzeria Napoli olivat kostean 90-luvun kulmakiviä. Olen miettinyt, että tuo viinan, tupakan, Nokian, Tepsin ja Jokereiden hilpeän huoleton vuosikymmen oli meidän sukupolvemme 60- tai 70-luku.

Ujo tamperelaispoika päätti luoda itsensä uudelleen ja huomasi laulavansa CMX:ää sitsipöydällä sadan ihmisen osoittaessa suosiotaan.

Aloin pitää enemmän Hesestä kuin Mäkkäristä. (Ravintoasiani olivat tuolloin niin retuperällä, että en tiedä, miten olen enää elossa.) Aloin myös oppia puhumaan turkua ja jopa raumaa. Kun erehdyin sanomaan Tampereella “Kui?”, minut palautettiin ruotuun niin jyrähtävästi, että opin läksyni kerrasta.

Jos luet tätä ja mietit, lähteäkö uudelle paikkakunnalle opiskelemaan: lähde. Ehdottomasti. Älä mieti. Ilves odottaa sinua kyllä.

Turun kauppakorkeakoulu huomasi saaneensa nuoriso-osaston vahvistuksekseen aivan käsittämättömän raivopäisen Ilves-fanin, joka piti aina keltaista huivia haalaribileissä. Monesta Turkuun muuttaneesta opiskelijasta tuli TPS:n kannattaja, mutta minun kohdallani tällainen vaihtoehto olisi ollut absurdimpi kuin se, että Raimo Helminen olisi pelannut Tepsissä tai valmentanut Tepsiä.

Syksyn 1995 ensimmäisessä TPS–Ilves-ottelussa tuli iso päänahka Juha Hautamaan, Mikko Elorannan ja Mika Arvajan johdolla. En ollut juuri käynyt vierasotteluissa, joten olin ylpeä siitä, että olin kuin kapinallinen häirikkö karjuessani tai kiroillessani yksinäni keskellä turkulaiskatsomoa. Olin alkanut pitää huomion herättämisestä.

Mutta turkulaiset kiekkojumalat kostivat minulle sen, etten suostunut nöyrtymään Tepsin rahakkaan ylimielisyyden enkä edes Jursin tai Jortikan generalissimusmaisen kaikkivoipaisuuden edessä. Käsittämättömällä tavalla Ilves hävisi tuon ensimmäisen vierasvoiton jälkeen joka ainoan ottelun sinä aikana, kun asuin Turussa ja varmuuden vuoksi monta vuotta sen jälkeenkin, kun olin jo häipynyt.

Erityisen raivostuttava hahmo oli kuuluttaja Aulis Virtanen. “TEEPEÄSSS!! ÄKSI-NALLA! MAALINTEKIJÄ KAKSIKYMMENTÄ-ÄKSI, KAIIII NURRRRRRMINENNNNNN!!”

Mika Arvajaa inhonnut Auran Aaltojen sinänsä hauska ja positiivinen selostaja Turkka Talonen oli toinen vihollinen.

Tepsin fanitkin olivat hermoja raastavia. Mustavalkoisesta päädystä kuului yleensä monotoninen “TEE-PEE-ÄSS…TEE-PEE-ÄSS…”. Kun TPS pelasi alivoimaa ja Jani Hurme torjui maalilla, he huusivat kaksi minuuttia:

“Tepsi, taistele, Tepsi! Kestä Jamppa kestä!”

Eräässä ottelussa Ilves oli jälleen kerran riittävän selvin numeroin häviöllä kolmannessa erässä ja sai ylivoiman. Tuon alivoimachantin aikana karjaisin fanikatsomolle niin lujaa kuin keuhkoista lähti: “OLKAA HILJAA!!!”

Turkulaisilla oli hauskaa.

Kaksi tappiota on jäänyt erityisesti mieleen. Uuden nousun kulminaatiokaudella 1997–98 TPS nitisti meidät viimeisten sekuntien voittomaalilla, vaikka meillä oli Raimo ja Larsson ja Burakowski ja Toskala. Päätuomari Heikki Heikkilä antoi Timo Willmanille viimeisellä minuutilla koko maailman urheiluhistorian käsittämättömimmän jäähyn. Olen vieläkin kiitollinen siitä, miten Matti Kaario antoi palaa lehdistötilaisuudessa.

Menimme hiljaa kiroilevalla tamperelaisryhmällä saunomaan ja juopottelemaan Humalistonkadun Lisko-nimiseen kimppakämppäämme. Tappio tuntui siltä kuin päällemme olisi kaadettu kaikkien varsinaissuomalaisten maatilojen kesäsonnat, mutta aamuyötä kohti uho tulevasta mestaruudesta kasvoi ykkösklubi Puuterissa.

Kun Mälkiän ja Selinin ensimmäisellä eteläkarjalaisella tuskavääntökaudella pelattiin ensimmäisen kerran Turussa, TPS voitti 11–0. Pakenin katsomosta jossain vaiheessa toista erää, kun en enää kestänyt nöyryytystä, kavereiden kiusantekoa ja Hunajata-renkutusta. Olen lisäksi täysin varma, että Aulis Virtanen venytteli Tepsin pelaajien nimiä erityisesti minulle.

Ilves selvisi kuitenkin pudotuspeleihin ja kohtasi TPS:n. Siellä seinä nousi nopeasti pystyyn Kimmo Rintasen johdolla. Viimeisen ottelun hillitön taistelu ja täpärä tappio jatkoajalla tarkoittivat kuitenkin kesälomaa niskat poikki, mutta pää pystyssä. Seuraavan kauden pronssi pohjustettiin tuossa ottelussa.

Samaan aikaan Rautakorven Tappara teki pelottavaa nousuaan kohti huippua. Se kaatoi Ilveksen helposti vuoden 2001 välierissä ja näytti finaaleissa Tepsiä vastaan välillä kuin Goljatilta Daavidin rinnalla. Kun Kalle Sahlstedt jysäytti jatkoerässä voittomaalin päätä pitempien ja häikäilemättömästi kahvaavien Tappara-pakkien keskeltä, tuuletin taatusti kovemmin kuin yksikään turkulainen.

En koskaan ajatellut asettuvani Turkuun, mutta olen suunnattoman kiitollinen kaupungille. Joku muu saa arvioida, tekikö se minusta miehen, mutta kokemus oli vaiks gui lähtemättömän ainutlaatuinen.

KOLMAS ERÄ

Palloseuraan ei koskaan muodostunut kummempaa suhdetta. Joskus Jokereita vastaan olin kaljakatsomossa muiden kauppakorkean kollien kanssa huvikseni Tepsin puolella, mutta se oli lopulta vain yksi seura muiden joukossa.

Lopulta Patrik Štefan, ehkä ylivoimaisin Tampereella koskaan pelannut jääkiekkoilija, päätti yhdeksän vuoden Turun taudin.

Ilveksen ja TPS:n välille ei syntynyt kovin mieleenpainuvia kohtaamisia noin kahteenkymmeneen vuoteen – erityisesti siitä yksinkertaisesta syystä, että kumpaakaan ei juuri pudotuspeleissä nähty. Jotain saatoin lisäksi missata yhdeksän Moskovan vuoden aikana.

Molempien seurojen menestys tai oikeastaan menestymättömyys ovat kulkeneet uudella vuosituhannella yllättävällä tavalla samansuuntaisesti. Ensin kumpikin taantui keskinkertaisuudeksi, minkä jälkeen sekä Turussa että Tampereella alkoi raastava eloonjäämistaistelu.

TPS ei kuitenkaan koskaan joutunut karsintoihin, sillä Ilves oli vielä huonompi. Omituisin kausi oli 2009–2010: Ilves selvisi ensimmäisestä karsintapainajaisestaan, mutta liigan toiseksi pienimmällä pelaajabudjetilla sarjaan lähtenyt TPS otti kaikkien aikojen yllätysmestaruuden. Heti sen jälkeen seura romahti Ilveksen kaveriksi liigan pohjalle.

Jossain vaiheessa sympatiseerasin Tepsiä, jonka otteluissa Turkuhalli kumisi kammottavasti tyhjyyttään tavalla, jota Hakametsässä ei onneksi koskaan nähty. Molemmat kykenivät kuitenkin luomaan itsensä uudelleen ja nousemaan kausi kaudelta eteen ja ylös.

Vuonna 2020 jysähti uutispommi. TPS:n päävalmentajaksi oli nimitetty kaikkien urheiluikonien ylijumala.

“Kyä on aika moni ollu ihmeissään. Ei ne osaa oikein edes sanoa mitään”, Raimo naureskeli puhelimessa tuttaviensa reaktioita.

Turku otti kuningas Helmisen vastaan kauniisti sanoen epäuskoisesti ihmetellen. Mutta yksi liigahistorian hienoimmista valmennustarinoista oli saanut alkunsa. Turkulaiset alkoivat kauden edetessä ymmärtää, kuka ja mikä on Raimo Helminen.

Kivikasvoisen maestron kansansuosio Turussa alkoi lähennellä samanlaisia mittasuhteita kuin Tampereella niihin aikoihin, kun eräs opiskelijapoika karjui Raimon nimeä bileissä ja joskus luentosalissakin.

Kun Koikkarin Palavasilmäisen Päävalmentajan TPS taisteli tiensä finaaleihin, oli ainakin puoli Tamperetta yhtä kovia Tepsi-faneja kuin turkulaiset itse.

JATKOERÄ

Nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen Ilveksen ja TPS:n tiet kohtaavat vihdoin ja viimein. Voidaan hyvällä syyllä puhua raikkaasta klassikkokohtaamisesta. Nahat on luotu, velat on maksettu, luurangot ovat kaapissa, kumpikin on taas yksi suurista. Kun maailmassa asiat ovat ainakin jääkiekon osalta oikein, sekä Tepsi että Ilves kuuluvat huipulle.

TPS kävi syksyllä ryöstämässä Hakametsän viimeiset pisteet selvin numeroin, mutta runkosarjaottelujen perusteella on mahdotonta ennustaa yhtään mitään.

Turku janoaa hopean kirkastamista. Mutta koska Jortikka otti kuus mestaruut hei, Jursinov kaksi ja Suikkanenkin yhden, Tampereen jano on kuin Saharan loputtomasta hiekkamyrskystä selvinneellä.

Sir Konnan tajunnanräjäytysylänurkka keskiviikkoiltana poisti jonkinlaisen osan vuosikymmenien tuskasta, mutta nyt on oikeat mahdollisuudet siihen, että se suurin uni muuttuu todeksi. Emme me ole välieristä tai pronssista uneksineet.

Seuraava edellytys sille on, että Turun Palloseura pitää kaataa neljästi. Se ei liene ainakaan yhtään helpompaa kuin Kärppien kaataminen neljästi, sillä Juhani Jasu voittaa nekin aloitukset, joissa hän ei ole kentällä. Mutta Ilves pystyy siihen.

Koska tämä tarina on nyt vain kirjoitettu näin.

Ratkaiseva semifinaali päättyy Ilvekselle 3–2.

Ja ehkäpä kesällä voisi sitten astella vaikka sinne Ruisrockiin leveästi hymyillen keltavihreä pelipaita päällä Turun armollisessa auringossa. Ja olla taas tavallisen suruton poika niin kuin silloin joskus.

Playoffseihin luotu Joona Ikonen: ”Ei tarvi miettiä muuta kuin voittamista”
Minä uskon meihin
UUTISET