Kevät.
Kuljen Tammerkosken rantaan.
Sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa.
Kevät.
Pystynkö mitään antaan?

Sinä tarjosit pronssimatsia.
Minä olin hölmö.
Panin peliin koko elämän.*

Viimeiseen otteluun lähtö on vaikea myös katsomossa.

Yläparvet ovat tyhjiä. Tunnelma on väljähtynyt. Mäntykiven upean oivaltava sivallus tuntuu kuin marraskuisen SaiPa-pelin merkityksettömältä osumalta.

Mutta kun toisessa erässä tämä meidän Sebastian Aho tekee aivan mestarillisen esityön Tikan yläkulmarankaisuun, se alkaa tuntua jo melkein Isolta Maalilta.

Areena ei ole täynnä, mutta paikalla on klassikkoyleisömäärä 8044. Muistatko?

Lopussa sekunnit etenevät tuskallisen hitaasti, mutta jätkät hoitavat homman. Vielä kerran löytyy kuitenkin joukkue, joka haluaa voittaa yhdessä edes jotain. Ja voittaminen tuntuu nytkin loppujen lopuksi niin hyvältä. Viimeisissä sekunneissa on jokin promille sitä tunnetta, joka räjäyttää tajunnan sitten joskus. Sitten jonain päivänä, kun Supertulivuori purkautuu.

Ei tämä ollut sykähdyttävä Pronssifinaali niin kuin viime vuonna, kun kahdenkymmenen vuoden mitaliton kausi päättyi. Se oli silloin pieni mestaruus ja iso askel eteenpäin.

Välierätuskan ja erilaisten huhujen ja spekulointien jälkeen häviö olisi joka tapauksessa tuntunut hirvittävän raskaalta. Pronssi ei ole jalometallia, mutta se on palkinto, jollaista toistakymmentä muuta liigaseuraa eivät saaneet. Osa niistä oli koottu Ilvestä kovemmalla rahalla, ja asioita pitää osata suhteuttaa. Olikohan se meidän sinänsä nöyryyttävä sulamisemme loisteliasta Pelsua vastaan sittenkään mikään vuosituhannen tai edes tämän kauden suurin moka?

Konna ja Koskiranta saivat päättää uransa voittoon. Haikeaan ja pettymyksen sävyiseen, mutta kuitenkin palkintojenjakoon ja orastavaan hymyilyyn. Voisiko tämä juhlanpoikanen osaltaan kannustaa jonkun lähtijän palaamaan myöhemmin takaisin kotiin?

Ja Santeri Virtasen haastattelut saavat melkein roskan silmään. Pronssi kimaltaa aavistuksen kirkkaammin.

Tähän meidän yhteiseen tarinaamme tuli tällä kaudella tällainen jakso. Näin oli nyt tarkoitettu. Meistä ei ollut vielä tavoittelemaan Suurinta Unelmaa.

Toisin kuin hetki sitten, Unelma on kuitenkin jo näköpiirissä, niin kuin supersankarivideossa nähdään. Meidän pitää vielä kasvaa ja kehittyä, jotta olemme kypsiä väistämään kirvesiskut ja iskemään ne ratkaisevat kurkipotkut ylätasanteella. Tilikauden alustavat tunnusluvut antavat lisää muskeleita ja kryptoniittia.

”Mutta se seuraava mestaruus tulee jonain päivänä. Kukaan ei tiedä milloin, mutta se tulee. Tämä on ainoa varma asia.”

Tuntemattoman lukeneet saattavat muistaa, kuka lausui nämä sanat.

Lämmin kiitos teille kaikille, jotka annoitte tämän tunteikkaan kuukauden aikana palautetta, ideoita, kannustusta ja kritiikkiä. Tämän kevään päiväkirjan päätepisteen myötä jääkiekkokausi on saanut totaalipäätöksensä, ja nyt keskitytään vaihteeksi muuhun elämään.

Palaamme asiaan jonain päivänä.

Ilveksen tarinan kauneimmat luvut ovat vielä kirjoittamatta.

Baritoni

* Mukailtu Tavaramarkkinoiden biisiä Kevät, joka on julkaistu…niin, vuonna 1985.

Kevät 1988 oli kaikkien aikojen painajainen.

Ilves voitti runkosarjan ylivoimaisen pelaajamateriaalinsa turvin ja riepotteli vastustajiaan hämäläislukemin illasta toiseen. Kaikki oli pedattu tamperelaisfinaalia ja mestaruutta varten. Derkatch-Jalo-Neuvonen vastaan Susi-Lehtonen-Heikkinen. Taisto olisi parempi kuin Draper.

Mutta välierissä Lukko pelasi armottoman toimivaa joukkuepeliä, ja maalivahti Jarmo Myllyksen ohittaminen oli mahdotonta. Pahin tapahtui.

Tappara voitti mestaruuden. Se oli voittanut niitä ennenkin, mutta nyt tuo kulta tuntui musertavalta kiusanteolta.

Mutta siitä on kauan. Silloin Ilves perusti pelinsä hyökkäykseen. Nyt kaiken perusta oli vahva puolustus. Kontiola oli sanonut kauden aikana, että me ollaan ennen kaikkea duunarijoukkue. Senkään takia kasikasikatastrofi ei mitenkään voisi toistua.

Pelsu-sarjassa tuska alkoi kuitenkin vähitellen nousta ja toivo hiipua. Eihän tämä näytä ollenkaan mestarijoukkueen peliltä.

Silti vielä Lahteen lähtiessä oli luottavainen olo. Mitään muuta ei voisi yksinkertaisesti tapahtua kuin että Ilves voittaa.

Niinpä. Ottelu oli ohi ensimmäisessä erässä. Minkäänlaista jossiteltavaa ei jäänyt. Tommi Niemelän Pelicans oli kuin Jukka Jalosen Leijonat nimekkäämpiä vastustajia vastaan.

Me näytimme hitailta ja kömpelöiltä. Puskimme epätoivoisesti. Emme olleet valmiita siihen, että nyt olemme isoja ja nyt pitää voittaa tosipaikassa.

Tässä kävi niin, että Pelsu olikin se raikas hobittiryhmä, jonka mahdoton tehtävä on nyt…OK, jätetään sanomatta.

Olotilat ovat vaihdelleet sen jälkeen raamatullisesta ketutuksesta kivettyneen lamaantumisen ja alakuloisen arjen kautta lähes normaaliin elämään.

Mutta nyt on alkanut vähitellen kiinnostaa konkreettinen tavoite ja onnistuminen: mitali.

Vuonna 88 viimeinen ruosteinen naula murtuneeseen sydämeen oli se, että Ilveksen tähtiä ei kiinnostanut pronssiottelu. Häpeällinen rääppiäinen pelailtiin Hakametsässä reilun 2000 katsojan edessä, ja HIFK voitti 2-6.

Lähtökohdat ovat nyt monella tavalla samankaltaiset. Kaikenlaisista keskustelupalstaspekuloinneista huolimatta luotan siihen, että tämä parhaimmillaan kaikkien aikojen joukkueelta näyttänyt ryhmä haluaa viedä kauden positiiviseen päätökseen. Sillä tulee olemaan suurempi merkitys kuin miltä heti välierien jälkeen tuntui. Jalosen HPK oli joka vuosi pronssilla, ennen kuin 2006 vihdoin natsasi.

“Suurin osa pelaajista ja valmentajista ei pääse ikinä pelaamaan edes pronssista”, Jukka Jalonen sanoi vuosi sitten. “Jos hävitään, tulee fiilis, että kaudesta ei jäänyt mitään käteen. Kyllä siinä on hymy huulilla, kun tuuletetaan voittoa. Sen voin sanoa, ja sen tulette näkemään.”

Nähdään pronssifinaalissa ja paketoidaan tämä tarina tyylillä.

Synkeä autius korpimailla
odottaa turhaan kevättä
Sade piiskaa seinät kumoon
Kaikki kylmä tulee taivaasta

-A.W. Yrjänä

”We’ll win tonight.”

Vuonna 1994 Mark Messier lupasi julkisesti näin ennen kuudetta (!) välierää, jossa New York Rangers oli selkä Madison Square Gardenia vasten. New Jersey johti otteluvoitoin 3-2. Vaihtoehtoja ei ollut, joten tilanne oli helppo ja yksinkertainen.

Rangers voitti ja eteni Stanley Cupiin asti.

Ilveksen kausi alkoi nyt alusta. Mennyttä ei ole. Ei ole mitään muuta kuin tämä päivä, tämä hetki, tämä ottelu. Se voitetaan.

”Nythän sarja vasta alkaa. Tämä on herkullinen tilanne molemmille jengeille. Nyt joukkueita aletaan vasta mitata”, sanoo Raimo Summanen osuvasti Ilta-Sanomissa.

Niin sanottuja pakkovoittoja on ollut matkan varrella muitakin. Kuten aina käy, niistä osa on hoidettu ja osaa ei. Aina jossain kohtaa tulee kuitenkin se tilanne, että vaihtoehtoja ei oikeasti enää ole. Ei se ole sen kummempaa kuin vaikka jääkiekon MM-kisojen pudotuspeleissä, joissa ei saa toista mahdollisuutta.

Ilves on osoittanut pystyvänsä pelaamaan voittavaa jääkiekkoa myös Pelicansia vastaan. Kyse on painekattilasta pään sisällä. Miten se kestetään ja tilanne käsitellään, ja miten vahva joukkue meillä oikeasti on. Meillä on aivan tarpeeksi riittävän taitavia, liikkuvia, älykkäitä, voimakkaita ja nälkäisiä pelaajia voittamaan ihan mitä tahansa.

Nähdään Lahessa. Olen paikalla. Brassitakista tunnistaa.

We’ll win tonight.